Positiivisten ajatusten ylläpito ja jatkuva kiittäminen kaikesta on kuormittavaa. On liikaa vaadittu tavoittella positiivisuutta pakottamalla etsimään hyvää joka päivästä, vaikka sitä ei olisi. Tämä on keinotekoinen itsepetos ja ihmisen eheytyminen pysähtyy. Syrjäyttämällä negatiiviset ajatukset ei saada aitoa positiivisuutta aikaan. Negatiiviset asiat pitää saada päätökseen, jotta voi olla positiivinen. Jos näitä ei käsittele, ne löytyvät vielä edestä. Käsittelemättömät asiat repivät kaksi askelta taaksepäin mitä on ottanut yhden eteenpäin positiivisella asenteellaan. Sitten sitä taas ollaan hoo moilasena miksi tultiinkin rytinällä alas juuri kun on saatu menestystä. Tiedän tämän kokemuksesta, sillä haluaisin itsekin olla se poisitiivinen ihminen. Olen siis takavuosina päättänyt ottaa kaikkeen positiivisen eläämasenteen. Silti masennus aina uusiutui ja uusiutui uudestaan. Pikkuhiljaa tämä pinnalla kelluminen ja pohjamutiin edestakaisin sukeltelu alkaa uuvuttaa, kun huomaa toist

Skeptikon ajatusmaailmasta pois opettelu positiiviseen elämänasenteeseen on vaikeaa, kun juurtuneet ajatukset eivät meinaa irrota. Ne ovat kuin sitkeitä rikkaruohoja, joita tupsahtelee joka paikkaan. Lainasin äänikirjan Rhonda Byrne Salaisuus. Minulla on se myös kirjana, mutta en ole lukenut sitä. Kirjassa (äänitteessä) puhuttiin vetovoiman laista.  Niitä asioita mitä ajattelee, niitä vetää puoleensa.  En ole tietenkään halunnut vastoinkäymisiä. Miksi ne sitten ovat sattuneet? Ne vaan on tulleet itsestään. Esim jos ajattelen miten tiukkaa on taloudellisesti niin sitä köyhyyttähän universumi tarjoaa. Näin tässä kirjassa sanotaan. Näihin ajatuksiin uppouduin kuuntelemalla Salaisuus kirjaa. Mietin olenko todella vetänyt puoleeni kaiken ikävän mitä minulle on tapahtunut ja kaikki ne myrkylliset ihmiset. Ei, en ole vetänyt asioita puoleeni millään mielen maagisella värinä taajuudella. Olen vetänyt niitä puoleeni lapsena opittujen toiminta- ja ajatusmallien vuoksi, joita en ole aiemmin

Minulla on taipumus skeptisyyteen, vaikka haluaisin olla se positiivinen päivänpaiste. Olen herkästi innostuva, mutta näyttäessäni herkän innon olen saanut osakseni maahan palauttaa pilkkaa epärealistisista haaveista. Tällaiseksi minut on kasvatettu. Jos erehdyin innostumaan mistään, perhe ja muut ympärilläni ovat vakuutelleet ja tyynnytelleet, että ei kannata. He ovat luetelleet kaikki huonot puolet ja mahdolliset seuraukset epäonnistumisesta. Olen opetellut nielemään innon ja esittämään maltillista. En uskalla näyttää iloani, koska pelkään sillä olevan pahat seuraamukset. Eläytymiskyvyn peittely tuntuu pahalta, mutta vielä pahemalta tuntuu sivaltava palaute innostuneisuudestani. Maahan palauttelijat syö luottoa omaan osaamiseen ja arviointikykyyn ja mietin ennakkoon skenaarioita mikä kaikki voi mennä pieleen. Tämä ei varsinaisesti helpota jäännitystä jota koen kaikesta mikä ei ole normaalirutiinia. Jos kalenterissa lukee jotain poikkeavaa mitä odottaa, alkaa kaikenlaisten

MISTÄ LÖYTYY AIKAA ITSETUTKISKELULLE? Kaikessa kiireessä ja sen tiimellyksessä ei ole ehtinyt miettimään omaa elämää ja toimintaa. On keskittynyt niin paljon muiden hyvinvointiin ja en ole osannut antaa huomiota itselleni. Koko aika on mennyt siihen, että yrittää pysyä muiden tahdissa tässä kiireisessä maailmassa. ITSETUTKISKELUKO ITSEKÄSTÄ Myös puheet itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä ovat vaikuttaneet siihen, että huomioni vaeltaa aina muualla kuin itsessä. En ole halunnut antaa lupaa ajatella itseääni. Kuitenkin olen ymärtänyt, että ei itsensä ajatteleminen ole pois muiden huomioimisesta, vaikka monet niin kuvittelevatkin. Kun ihmiset puhuvat, että ompa itsekästä ja käskee ottamaan pään pois perseestä ja ajattelemaan muitakin, niin siitä syyllistyy eikä halua antaa pienintäkään ajatusta itselleen. Nämä asiat vaan halutaan nähdä vastakkainaseteltuna, vaikka todellisuudessa siitä ei ole kyse. En ihan käsitä miksi ei voisi olla empaattinen ja muut huoioon ottava ja

Isänpäivä saa minut aina surulliseksi ja vihaiseksi. Isäni sai minut lapsena tuntemaan vain kauhua, ahdistusta, vastenmielisyyttä, inhoa, halveksuntaa ja pelkoa. Minulla ei ole isää, vaikka tämä elossa onkin.    En saanut isältä läheisyyttä, rakastavaa läsnäoloa saati rakkauden tunnustuksia, turvaa, hyväksyvää katsetta, kasvatusta, neuvoja, apua, kannustusta, tervettä miehen mallia tai hellyyttä. Hänen käsityksensä hellyydestä oli turpiin vetäminen, uhkailu ja koskemattomuuteni rikkominen tavalla, jonka piirteet kuvasi lähemmin insestistä koskettelua kuin viatonta isän hellyyttä. Olin isälleni vain vitsi, jonka nöyryyttämisestä hän nautti.   Hän oli minulle kauhuelokuvien hahmo. Haukkuminen, pelottelu, uhkailu, mitätöinti, pilkan kohteena oleminen, arvaamaton ja agressiivinen käytös, turvattomuus, vähättely, pahoinpitely, henkinen väkivalta ja laiminlyönti ajoi meidän välit karille. Alkoholillakin oli osuutta asiaan. Karkasin monesti isän luota, mutta hän sai minut aina kiinni. Apua ei

En ole ennen ymmärtänyt miksi ihmisillä on niin paljon kuvia itsestään somessa. Olen kuitenkin ollut sen asian kanssa melko välinpitämätön, mutta kärjistettynä jotkut pitävät sitä jopa paheksuttavana huomionhakuana. Parisuhteissani on paheksuttu turhamaisuutta enkä ole saanut ottaa itsestäni edes kuvia. Sainpa kuitenkin idean, millä saan itsetuntoa kohotettua ja se on malleilu. Kuvien jakaminen ei enää olekaan niin vierasta kuin aiemmin. Nyt kun on sellaisia kuvia mitä kehtaa jakaa. Selfiet ym eivät ole oikein minun juttu. Johtunee varmaan siitä, että en ole itseottamiini kuviin koskaan tyytyväinen, enkä tiedä kumpi on ns. parempi puoleni. Miksi sitten ryhdyin kameran toiselle puolelle keimailemaan? Asia jota ehkä salaa haaveilin jo kauan sitten, mutta pidin itseäni liian rumana ja kuoppasin idean ennen kuin vein asian ajatusta pidemmälle. Ihmisten kommentit pinnallisuudesta saivat lopulta minutkin uskomaan mallina olemisen ja mielenkiinnonkohteeni hölynpölynä. Lopulta kuitenkin ker