Tällä kertaa olen pohdintojen äärellä parisuhdeaiheella ja mietiskelin onko itsekästä etsiä parisuhdetta kun sairastaa masennusta. Miten joku voi rakastaa minua ja sietää keskeneräisyyttäni. En ole tasapainoinen. En jaksa lähteä edes lenkkiseuraksi vaan makaan mielimin sängyssä ja syön valmisruokia. En ole onnellinen enkä edes tyytyväinen omaan vartalooni.  Olen usein poissaoleva ja vetäytynyt omiin oloihini. En jaksa olla läsnä ja positiivinen. Kaipaan silti läheisyyttää ja rakastumisen tunnetta, mutta en halua laskea onneani jonkun toisen varaan tai muutenkaan ulkopuolelta tulevaan onneen. Sillä aito onni voi tulla vain sisältä ja minulla on sisältä hyvin tyhjä olo. Toisaalta ajattelen, että jos ihminen ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, ei hyväksy minua ollenkaan. En jaksa näyttää pelkkiä hyviä puoliani ja esittää iloista myös silloin kun sitä en ole. En aio salailla sairauttani vaan aion olla siitä avoin ja rehellinen alusta asti ja katsoa lähteekö toinen luikkimaan käpälä

"Ei muuta kun uutta yritystä kohti!" Normaalisti nämä sanat varmasti tsemppaisivat, jos kyseessä olisi sitkeäsieluisen ihmisen pettymys. Hyvän elämän seassa muutama pettymys siellä täällä lannistaa hetken, mutta niistä pääsee yli ajan kanssa. Monet luulevat, että sietämättömyys pettymyksille kehittyy, jos on lapsena saanut kaiken valmiina, eikä ole tarvinnut opetella sietämään pettymyksiä. Sitten itsenäistyttyä elämä tuleekin yllätyksenä, kun asioiden eteen pitääkin itse tehdä hommia. Olin itse se joka opetteli pienestä asti pärjäämään ja yritin lohduttautua mietteeseen, että ainakin on jalat maassa. Ajattelin näin mustavalkoisesti ennen. Pian kuitenkin huomasin, että  pettymyksien sietokyvyn menettämiseen voi kuitenkin vaikuttaa myös se, että on joutunut pärjäämään aina yksin ja koko elämä on pettymystä toisensa perään.  Vaikka asioitten eteen on tehnyt kaikkensa, eikä silti ole päässyt kokemaan onnistumisen tunnetta, sillä onnistumisista ei ole saanut iloita vaan niit

HÄVETTÄÄ MYÖNTÄÄ, MUTTA TUNNEN OLONI USEIN UHRIKSI. Jossain määrin olen pitänyt itseäni uhrina monissa tilanteissa mm narsismin uhrina, kiusattuna ynnä muissa elämän myrkyllisissä suhteissa. Häpeän sitä, että ajattelen näin, sillä osa minusta ajattelee myös sitä toista osapuolta, joka on myös jonkun uhri jonka vuoksi hänestä on tullut sellainen kun on. Se millaisen kasvatuksen on saanut ja miten vanhemmat on sukupolvelta toiselle opettaneet miten kuuluu toimia ja kohdella ihmisiä. Ne opitut mallit on kallisarvoisin perintö mitä koskaan saamme. Ei mikään varallisuus tai muukaan perintö vaan se miten meidät kasvatetaan. Valitettavasti joillakin tämä perintö on kieroutunut ja arvoton. Onneksi tätä sosiaalista "varallisuutta" voi kerryttää aikuisena ihan itse eikä tarvitse olla sosiaalisen perinnön varassa. JOKAINEN ON VARMASTI KUULLUT JOSKUS NEUVOJA ANTEEKSIANNOSTA. SE ON LAIHA LOHTU KUN MONESTI SAMASSA YHTEYDESSÄ EI KERROTA MITEN SE TEHDÄÄN. EN OSAA ANTAA ANTEEKSI.

Miten paniikkihäiriö, ahdistus ja pakko-oireet ilmenee?  MONILLA VOI OLLA ENNAKKOLUULOJA AIHEESTA JA MONELLE SE VOI OLLA JOPA TÄYSIN TUNTEMATON. HALUAN KERTOA MITEN JÄNNITTÄMINEN MINUSSA ILMENEE AHDISTUKSENA JA SEN TUOMINA OIREINA.  Ulospäin vaikutan ihan tavalliselta naiselta. Päältäpäin katsottuna kenenkään on mahdoton tietää millaisia oireita minulla on . Ihmisillä on tapana komentoida oudosti tai huonosti käyttäytyviä ihmisiä hulluiksi ja mielenterveyshäiriöisiksi, vaikka heillä ei olisi mitään oireita saati diagnoosia. Siinä samassa he laittavat samaan kategoriaan kaikki mikä kuuluu mielenterveyshäiriöiden alle oli se sitten vaikea psykoosi tai lievä masennus. Sama kuin laittaisi flunssan ja syövän samaan kategoriaan. Joka tapauksessa kirjoitukseni tarkoitus on kertoa avoimesti oireista ja tuoda ymmärrystä typerien letkautusten heittelijöille sekä olla vertaistukena muille samaa kokeville tai kokeneille.  Jännitän paljon kaikenlaisia asioita. Jos kyseessä ei ole rut

"Miksi aina ylireagoit?"  Näitä lauseita usein olen kuullut elämäni aikana kun olen loukkaantunut. Olenko vain ylianalysoinut tilanteen ja onko kaikki vaan minun pääni sisällä? Olenko tulossa hulluksi? Kyse ei ole kuvitelmasta tai tyhmyydestä. Se on herkkyyttä. Se on intuitio. Olen pikkuhiljaa alkanut luottaa kuudenteen aistiini ja huomannut, että onhan se loppupeleissä aina pitänyt paikkansa, vaikka olisin saanut hankalan ihmisen leiman. Vaikeinta on, etten halua vaikean ihmisen leimaa ja oman arvoni kustannuksella olen kiltti muille. Haluan hyväksyntää. "Älä ole tuollainen. Älä viitsi. Älä ole hankala."  Olen vasta pari vuotta opetellut puolustamaan rajojani. Ennen sanoin kaikkeen kyllä. Olin vaikeassa parisuhteessa, jossa ei riittänyt sana "ei", vaan kaikki piti perustella. Jatkuva itsensä puolustaminen ja perusteleminen oli väsyttävää, suorastaan uuvuttavaa. Lopulta jatkuva rajojeni maahan polkeminen sai oloni tuntumaan pieneltä ja turhalta. S

Henkinen väkivalta ja sen ilmeneminen taloudellisena hallitsemisena on vaikuttanut minun ostokäyttäytymiseen kuluttajana. On normaalia, että rahasta tulee riitaa. Tässä postauksessa ei kuitenkaan puhuta siitä, vaan taloudellisesta hallitsemisesta yhtenä henkisen väkivallan muotona.  Siitä on kaksi ja puoli vuotta, kun olen alkanut opetella omien tarpeiden ja toiveiden täyttämistä ilman, että olen kenellekään tivivelvollinen omista ostoksista. Taloudellinen hallinta on vaikuttanut moneen asiaan, mutta rajaan sen tässä postauksessa vain kauneudenhoito- ja ihonhoitotuotteisiin, ettei tule liikaa liirumlaarumia. taloudellinen_hallitseminen.jpg En kykene hemmottelemaan itseäni ilman syyllisyyttä ja itsekkyyden tuntemista. Itsensä hemmottelu on vaikeaa.  Siitä tulee samalla hyvä, mutta myös todella paha olo. Se aina kallistuu enemmän pahan puolelle. Niin kuin en olisi ansainnut mitään ja olen itsekäs paskiainen, kun edes haluan mitään. Kun on joutunut 8 vuotta perustelem