Aikoinaan sain vähättelyä osakseni kyvystäni vanhemmuuteen, vaikka hoidin ipanan vauva-aikana masentuneena melkeimpä kokonaan yksin. Olin aina päävastuussa lapsesta, vaikka olinkin avioliitossa. On hassua miten parisuhteessa olin käytännössä yksinhuoltaja lapsen isän heittäytyessä uusavuttomaksi, mutta eronneena huoltajuus olikin yhteistä. Eron jälkeen lapsen isä on itsenäistynyt ja voin ylpeänä sanoa, että hänestä on kasvanut vastuunottava isä. En tietenkään ole näkemässä hänen isyyttään ja aina välillä ajatuksiin hiipii kuva, jossa isä makaa tabletti kourassa sohvalla kun lapsi työntää päätään uuniin, johon on saanut valot päälle. Silti lapsi on aina palannut kotiin täysissä voimissaan ja nauttii isällä olosta. Ei auttanut kuin opetella luottamaan, että arki sujuu. Oli niin tai näin, kykyä vanhemuuteen masentuneena kyseenalaistetaan vielä tänäkin päivänä. Blogien kommenttiboksit ja somekeskustelut käyvät kuumana siitä, että masentunut ei voi olla hyvä äiti ja kasvattaa last