Olin viime kesänä eräänä aamuna tulossa kaupasta kotiin ja kävellessäni verkkaiseen tahtiin, joku tuli takaa taluttaen pyörää ja kyseli suuntaohjeita pyydellen runsaasti anteeksi. Neuvoin oikean suunnan ja reitin. Hän vielä kiitteli ja pahoitteli.  Sanoin, että saahan sitä kysyä. Hän vielä pahoitteli, että tuli siihen pyörän kanssa häiritsemään ja talutti vierellä.  luonnonkimppu.jpg Tunnistin tästä itseni aivan täysin. Olen tuntenut paljon syyllisyyttä siitä, että olen ihmisille taakaksi. Varsinkin jos joutuu pyytämään apua. Tulee olo, etten ole ansainnut apua. Edellisessä suhteessa oli paljon tilanteita, joista tunsin syyllisyyttä toisen kommentoidessa ankaraan sävyyn ja tuntui kuin en olisi osannut tehdä mitään oikein. Monesti löysin itseni pyytelemästä anteeksi.  luonnonkimppu1.jpg Huomasin pyöräilijän painivan samojen ongelmien kanssa ja hän jäi hetkeksi juttelemaan. Kuten olin arvellut, hänelläkin oli mielenterveyden kanssa ongelmia. Olimme samassa veneessä. Lä

VAATIIKO MUUT LIIKAA TÄYDELLISYYTTÄ, JOTTA VOIVAT HYVÄKSYÄ VAI RIITTÄÄKÖ KESKENERÄISYYS?  Minussa on asunut pelko koko ikäni. Pelko toteuttaa itseäni. Epäonnistumisen pelko. Hylätyksi tulemisen pelko. Riittämätön olo. Olen pelännyt asettaa itseni haavoittuvaksi. Uskonut, että oma tahtoni on humpuukkia ja itsekästä. Minuun on juurtunut toisten ihmisten totuudet, joissa en halua enää elää. Nyt kun saan jäsenneltyä ajatukseni ja ymmärrän tämän, mietin miksi olen antanut näin käydä itselleni. Ehkä minussa sitten on, jotain masokistisia piirteitä. Olen tottunut niihin lapsuuden aikaiseen tuttuun ja turvalliseen huonoon kohteluun, että niitä imee puoleensa vieläkin, koska erilainen tuntuisi niin vieraalta. Kyllähän sen tunnistan itsestäni, että keuja ei osaa ottaa vastaan. Se on niin poikkeavaa normaalsita, ettei siihen usko. En tietenkään ole tahtonut itselleni mitään huonoja kokemuksia. Jotenkin ihmeellisesti tuntuu kuin joku magneettinen voima vaan olisi vetänyt kaiken puoleeni. Nyt ku

MIETIN PITKÄÄN ANONYYMIYTTÄNI JA SITÄ ROHKENENKO KIRJOITTAMAAN OMA NAAMAVÄRKKI EDUSTAMASSA BLOGITEKSTIEN TAKANA. On haastavaa puhua julkisesti vaikeista ja aroista aiheista kuten mielenterveys, henkinen kasvu tai oma äitiys. Negatiivisten kommenttien vastaanottaminen vaatii tietynlaista luonteen lujuutta, jonka puutteen tiedostan itsekin.  Kuitenkin olisi hienoa jos mielenterveydestä puhuminen olisi muillekin tavanomaista ilman paheksuntaa, eikä näistä asioista tarvitsisi vaieta. Julkisesti asioista puhuminen on hyväksi tabujen rikkomiselle. Minun on turha yrittää olla rikkomatta muiden normeja, sillä teen niin jokatapauksessa. Olen kuitenkin monien muotissa elävien ihmisten mielestä se, jonka mielipiteet ovat vääriä. Halusi muut tai ei.  Toki on ihmisiä kellä ei ole mitään käryä mielenterveyshäiriöistä ja media suoltaa stereotyyppistä hullun hahmoa saippuasarjoissa. Moni ei erota masennusta, traumaperöisäiäistä stressihöiriötä, ahdistuneisuutta, psykoosia ja skitrofreniaa toisi

ON VAIKEA HYMYILLÄ KUN IHMISET KYSEENALAISTAVAT SAIRAUDEN. Joku omituinen vääristynyt stereotypia kertoo huhua, että masentuneet ei omista huumorin tajua. Big shocking new's: minäkin osaan hassutella. Ei masennukseen sairastumunen tarkoita, että luonne muuttuu. Huumorintajuni on mauton ja musta. Minulla on joskus myös hyviä päiviä kun jaksan jopa osallistua johonkin tapahtumaan tai nähdä ystävää. Se ei poista sitä tosiasiaa, että niistä palautuminen vetää sängynpohjalle ja hampaiden pesu, suihkussa käynti ja jääkaapilla käyminen on kuin monimutkainen operaatio johon ei voimattomuuttaan jaksaisi millään ryhtyä. Se vaikka jaksaisi käydä ostamassa ruokaa ei tarkoita, että olisi työkykyinen. Ääripäänä olen myös ollut syömättä mitään järkevää ja havahtunut neljän päivän jälkeen sängystä, että jääkaapista on hävinnyt vain litran jugurttipurkki. En kertakaikkiaan ole löytänyt syytä nousta sängystä ylös ja elää, eikä löydy yhtään hyvää ajatusta motivoimaan minkäänlaiseen toimintaan.

Kirjoitin aiemin  postauksen  mistä tunnistaa valehtelijan . En oikein ymmärtänyt vielä silloin miksi on niin vaikea tunnistaa valehtelija. Pyörittelin näitä tilanteita mielessäni ja voisin jokseenkin sanoa aistivani pohdintojen jälkeen helpommin valheen. Toki yleensä sellaisista ihmisisitä joita ei tunne on yleensä mahdoton tunnistaa valhetta, kun ei tiedä millaisia he normaalisti ovat. Olen melko hyväuskoisesti uskonut kaikkiin ihmisiin ympärilläni, mutta matkan varrella elämässä kävi yksi patologinen valehtelija, joka on laittanut minut varpailleen ihmisten suhteen. Mikä saa ihmisen valehtelemaan? On vaikea asettua valehtelijan asemaan, koska tunnen äärimmäisen vaivaannuttavaa oloa sisälläni jo yllätyksen salassapidosta. On todella vaikea olla paljastamatta totuutta. Varsinkin jos ylläätykseen on useampi viikko. Se vasta onkin tuskaista. Se tunne kun tekisi mieli koko ajan kertoa ja yrittää keksiä muuta ajateltavaa ja puhuttavaa. PYSTYN NYKYÄÄN TUNNISTAMAAN VANHEEN HELPOMMIN.