Meillä oli 3,5v ipanan kanssa keskustelu lohduttamisesta. Hän muisteli illalla päivän tapahtumia ja kertoi miten oli tippunut sohvalta ja äiti lohdutti. Sitten tuli lause joka sai niskakarvani nousemaan pystyyn; "Mutta isi ei ota syliin. Isin luona ei pääse syliin ennen kun on lauhoittunut." Lapsi tarvitsee syliä rauhoittuakseen. Oli kyseessä uhmakiukku tai suru, syli on meillä aina avoinna. Lapsi ei yksin kykene käsittelemään negatiivisia tunteita vaan tarvitsee siihen aikuisen apua. Lapsella ei ole mitään sisäänrakennettua kykyä käsitellä tunteita vaan aikuisen tehtävä on opettaa se. Jos lapsi laitetaan yksin jäähylle rauhoittumaan raivon vallassa, se ei opi siitä mitään. Päin vastoi hän kokee hylkäämisen tunteen ja lapsi oppii, että rakkaudelle on asetettu rajat ja häntä rakastetaan vain kun hän on hyvällä tuulella. Hän ei opi tunnistamaan tunteita saati saa keinoja niiden käsityelyyn. Tämä on todella surullista ja luo turvattomuutta. Vaikka vanhemmat varmasti ero

Olen aina ollut empaattinen ihminen ja haluan auttaa ystäviäni. Minun on ollut vaikkea sanoa mihinkään pyyntöön ei. Haluan olla se hyvä kuuntelija ja rehellinen avoin ystävä. Lapsesta asti olen ollut kiltti ja tehnyt niinkuin muut sanovat, ettei kenellekään tule paha mieli. Usein olen alistanut omat tarpeeni yhteisen hyvän nimissä, jotta vältyttäisiin konflikteilta. Ystävyyden pitäisi olla molemminpuolista ja meni pitkään ennen kun tajusin, että hyvyyttäni vain käytettiin hyväksi.  Poltin itseni loppuun liiallisella samaistumisella, toisen kenkiin astumisella ja jatkuvalla auttamisella. Siinä vaiheessa kun elämässäni oli hetki jolloin kaikkien kamalien kokemusten päälle tuli piste iin päälle ja olin pohjalla jouduin omien ongelmieni lisäksi hoitamaan muidenkin ongelmat sain tarpeekseni ja tajusin, ettei elämä voi niin jatkua. Mietin miten lapseni tulee koskaan oppimaan sanomaan ei jos äitikään ei osaa. En voi opettaa lapselleni itsensä arvostamista jos annan muiden kohdella minua mi