Katselen itseäni pelistä. En huomaa kuin virheitä, joita ääni sisälläni nostaa häpeäpaaluun roikkumaan. Päässäni kaikuvat sanat, jotka vertailevat minua muihin. Nämä sanat juontavat juurensa jo lapsuuteen, jossa olin jatkuvan vertailun ja pilkan kohteena, pulkan naruna ja tullen mukana huojuvana heinänä. Virheitä ikään kuin panee merkille, kuin maailman karttaan nastoja paikkoihin missä on käynyt. Koin, että olin puutteellinen ja koen sitä edelleen. En väitä etteikö muiden sanat satuttaisi. Ei ne tuntemattomien, mutta ne läheisten kyllä. En usko, että sellaista ihmistä on olemassakaan, joka ei pätkääkään välitä mitä läheiset heistä puhuvat. Itsensä arvostus ja rakastaminen toki pitäisi lähteä itsestään, mutta läheisten tehtävä olisi omalla käytöksellään ja kohtelulla tukea tuntemaan itsensä tarpeeksi tärkeäksi, eikä mollata pohjalle tuntemaan loputonta riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta sekä turhuutta omasta olemassaolostaan. Joskus sitä alkaa itsekin uskomaan ilkeisiin sanoihin

Älä pyydä mielipiteitäsi anteeksi.  Sen sijaan ymmärtämättömyyttä ja virhettä on syytä pyytää anteeksi. Tässä on puolueetonta pohdintaa sanavapaudesta, suvaitsevaisuudesta, anteeksi pyytämisestä ja anteeksi annosta sekä ennenkaikkea inhimillisyydestä. SANAVAPAUS VAI VÄÄRÄ MIELIPIDE Bloggaaja ei ole täydellisyyden ilmentymä. Minusta ihmisen ei tarvitse tavoitella täydellistä uskottavuutta. Ei mikään voi olla täydellistä ollakseen totta. Sellainen kriteeri on epäinhimillinen. Bloggaajakin voi erehtyä ja mokata. Bloggaajalla pitisi olla oikeus sanavapauteen.  KAIKILLA  pitää olla oikeus sanavapauteen. Sanavapaus ei kuitenkaan ole sitä, että saa laukoa mitä tahansa. Sama koskee kommentointia. Kritiikin antaminen ja reagointi on oikeutettua, kunhan se ei mene henkilökohtaisuuksiin. Mielestäni sanavapaus on vielä nykypäivänäkin puutteellinen ihmisten leimatessa toisten mielipiteet vääriksi. Se rajoittaa ihmisten ilmaisuvapautta, kun ei uskalleta sanoa mitä ajatellaan. Onko se suvait

Heräsin kakovaan ääneen ja pian löysinkin itseni kiskomasta oksentavaa kissaa niskasta uutuudenkarhealta nojatuoliltani huutaen tälle "EEIIII SIIHEN!". Tajusin kellon näyttävän vasta aamuyötä ja ajattelin mielessäni "Good morning neighbors".  Unettomuuteni ainoa syy ei ole kissojen öiset mekastukset. Olen oireillut unettomuutta jo raskaudesta lähtien ellen jo ennen sitä. Muistini vaan ei yletä sitä pidemmälle. Välillä on jaksoja jolloin nukun paremmin. Unettomiin aikoihin vaikuttaa kissojen ääniin havahtumisen lisäksi monet asiat. Vaikea raskaus ja yöpalan syönti pahoinvoinnin välttämiseksi pätkitti yöunia, vauva-ajan puolentoista tunnin syöttämis ajat ja synnytyksen jälkeinen masennus, vauvan kuorsaus, entisen puolison kuorsaus, taaperoajan yölliset painajaisten jälkeiset lohdutushetket, stressi ja toisen kumppanin kuorsaus, uusiutunut masennus, eron aiheuttama suru ja niin edellee. List goes on. Lyhyesti kiteytettynä elämä. Summa summarum oireilen siis kai

Tämä on hyvin henkilökohtainen postaus. Pohdin aiemmassa postauksessa turvattomuuden tunnetta ja läheidyysen kaipuuta. Olen pohtinut syvällisiä ja miettinyt mitkä asiat lapsuudessani ovat johtaneet turvattomuuden tunteeseen. Olen aina vähätellyt omia ongelmia ja todennut itselleni, että jollain toisella menee varmasti paljon huonommin. Olen tietoisesti koittanut vähätellä enneisyyttä, että se ei tuntuisi niin pahalta. Lapsuudessa koettu mitätöinti ja vähättely omasta läheisyyden-, vanhemman läsnäolon- ja hyväksynnän tarpeesta on erehtymättä vaikuttanut siihen, että koen turvatonta oloa. En tiedä vauva-ajasta olenko tuntenut turvallisuutta vai en. Sellaisesta ajasta ei kenelläkään ole konkreettisia muistoja. Ne muistot näkyvät vain psyykkeen kehityksessä. Sisarukseni vauva-aikaan voi verrata ja jos tilanne on yhtään sama kuin hänellä, olen aika varma, että minun kohdallani tuskin on kovin suurta poikkeusta tapahtunut. Kun saa pelätä milloin vauva heitetään sein

KOEN YKSIN OLLESSA PALJON TURVATTOMUUDEN TUNNETTA. Olen miettinyt mistä tämä johtuu. En ole aikaisemmin havainnut tätä ongelmana, koska olen ollut parisuhteissa, jossa yksinolo on hyvin vähäistä verrattuna sinkkuuteen. Toki olen parisuhteessakin kokenut yksinäisyyttä ja turvattomuutta, mutta niinä aikoina pysytin asennoitumaan siihen hetkellisenä asiana. Nielin sen tunteen, koska en halunnut olla hankala kumppani. Olin se joka jousti. Sillä kumppaneilla oli läheisyyden määrästä eri käsitys kuin minulla, joten läheisyyttä oli vähemmän mitä koin tarpeelliseksi. Olen parisuhteissa tullut useita kertoja torjutuksi ja olen sen myötä tuntenut itseni vastenmieliseksi ja ällöttäväksi. En kuitenkaan halunnut tukahduttaa ketään takertumalla vain siksi, että minulla oli ongelma. Vaikka olen kokenut läheisyyden vähästä määrästä pahaa oloa, olen padonnut sen sisälle peittämällä mielipahan, että parisuhteet ei ole kärsineet. En ole halunnut näyttää heikkouttani. Kuitenkin itse olen kärsin