Mitä jos tapahtuu jotain

Minulla on taipumus skeptisyyteen, vaikka haluaisin olla se positiivinen päivänpaiste.

Olen herkästi innostuva, mutta näyttäessäni herkän innon olen saanut osakseni maahan palauttaa pilkkaa epärealistisista haaveista. Tällaiseksi minut on kasvatettu. Jos erehdyin innostumaan mistään, perhe ja muut ympärilläni ovat vakuutelleet ja tyynnytelleet, että ei kannata. He ovat luetelleet kaikki huonot puolet ja mahdolliset seuraukset epäonnistumisesta. Olen opetellut nielemään innon ja esittämään maltillista. En uskalla näyttää iloani, koska pelkään sillä olevan pahat seuraamukset. Eläytymiskyvyn peittely tuntuu pahalta, mutta vielä pahemalta tuntuu sivaltava palaute innostuneisuudestani. Maahan palauttelijat syö luottoa omaan osaamiseen ja arviointikykyyn ja mietin ennakkoon skenaarioita mikä kaikki voi mennä pieleen. Tämä ei varsinaisesti helpota jäännitystä jota koen kaikesta mikä ei ole normaalirutiinia. Jos kalenterissa lukee jotain poikkeavaa mitä odottaa, alkaa kaikenlaisten peloista ja jännityksestä kumpuavat hahmotelmat ja versiot pyöriä päässä kuin käsikirjoittaisin, miten asia tulee menemään. Havahtuessani ajatuksiin yritän palauttaa itseni maanpinnalle tsemppaamalla, että kaikki menee hyvin.
 

MUREHDIN MUREHTIMASTA PÄÄSTYÄNI

En itsekään pidä ihmisistä, joilla on negatiivinen elämänasenne. Ymmärrän kyllä, että valitusta ei ole mukavaa kuunnella. Silläpä en sano mitään jos ei ole mitään mukavaa sanottavaa. Kätken vaan kaiken huolen sisälleni. Mietin omassa päässäni ne negatiiviset asiat, jotka ovat niin kiellettyjä myöntää ääneen. Tunteita ei saisi näyttää suuntaan eikä toiseen. Hyvän olon nauttimisesta ja innostuksesta tulee syyllinen olo. Pelkään, että kaikki menee pieleen ja minusta ei ole mihinkään. Skeptisyys minussa on ikään kuin positiivisuuden talutushihna. Se jarruttaa, jos innostus pääsee vetämään hihnaa liian lujaa. Olen valmiina ottamaan kopin häränpyllystä. Kohtahan sen joku heittää.

Uskallan avoimesti olla iloinen vasta kun asia on valmis tai saavutettu. Juuri kun on noussut aallon alta pintaan tulee epäileväinen tunne siitä, että uusi tyrsky on tulossa kuitenkin ja kannattaa vielä pidättää hengitystä. Jos erehdyn ennen onnistumista kertomaan kenellekään innostuksestani minua ei oteta tosissaan eikä kannusteta. Uskotaan vasta kun on valmista tai menestynyt jossain. Tämä kannustuksen puute, kiittisyys ja epäilyt usein saavat minut luopumaan ajatuksesta, sillä tuntuu kuin en olisi ansainnut sitä. 

SKEPTISYYS EI POISSULJE POSITIIVISUUTTA. MINUSTA LÖYTYY KUMPIKIN PIIRRE.

On vaikea opetella pois tästä käytöksestä. Lapsen saamisen jälkeen olen paljon miettinyt tätä, koska en halua typerien ajatusmallien vaikuttavan ipanan kasvamiseen tasapainoiseksi. Yritän välttää tätä turhaa pelottelua ja höösäämistä oman ipanan kohdalla. En halua, että hänestä kasvaa negatiivista elämää pelkäävä syyllistyjää. On omituista, että minussa on kaksi puolta. Muille se kannustava ja rohkaiseva, mutta itselleen niin armoton. En halua, että oma ipana joutuu hillitseään innostustaan. Tahdon pystyä olemaan se kannustava äiti, joka ei latele huonoja puolia ja käskeä lopettaa edes yrittämään. Ipanan kohdalla tämä ei ole edes vaikeaa, mutta itselle on silti vaikea antaa lupa innostua. Jossain näiden tummien pilvien takana paistaa aurinko, vaikka sille ei uskalla antaa lupaa sädehtiä.