Uhriutuminen

HÄVETTÄÄ MYÖNTÄÄ, MUTTA TUNNEN OLONI USEIN UHRIKSI.

Jossain määrin olen pitänyt itseäni uhrina monissa tilanteissa mm narsismin uhrina, kiusattuna ynnä muissa elämän myrkyllisissä suhteissa. Häpeän sitä, että ajattelen näin, sillä osa minusta ajattelee myös sitä toista osapuolta, joka on myös jonkun uhri jonka vuoksi hänestä on tullut sellainen kun on. Se millaisen kasvatuksen on saanut ja miten vanhemmat on sukupolvelta toiselle opettaneet miten kuuluu toimia ja kohdella ihmisiä. Ne opitut mallit on kallisarvoisin perintö mitä koskaan saamme. Ei mikään varallisuus tai muukaan perintö vaan se miten meidät kasvatetaan. Valitettavasti joillakin tämä perintö on kieroutunut ja arvoton. Onneksi tätä sosiaalista "varallisuutta" voi kerryttää aikuisena ihan itse eikä tarvitse olla sosiaalisen perinnön varassa.

JOKAINEN ON VARMASTI KUULLUT JOSKUS NEUVOJA ANTEEKSIANNOSTA. SE ON LAIHA LOHTU KUN MONESTI SAMASSA YHTEYDESSÄ EI KERROTA MITEN SE TEHDÄÄN. EN OSAA ANTAA ANTEEKSI.

On kuitenkin oma valinta ottaako nämä opitut käytösmallit omaan käyttöön vai ottaako itse vastuun siitä miten kohtelee ihmistä. Narsisti vaan ei taida mahtaa itselleen mitään. Narsistit kun eivät ota vastuuta käytöksestään ja teoistaan vaan oikeuttavat itsensä niihin. Suuri ahaa elämys oli ajatella samaa omalle kohdalle eikä vaan niiden jotka ovat kohdelleet minua huonosti. Voinko todellisuudessa alkaa eheytymään ja sisäistämään tasapainoista elämää ja ajattelua, jos kannan mukanani uhrin roolia. Ei sillä, etteikö olisi ollut uhri. Olen sitä ollut, mutta pääasia on missä olen nyt. En menneisyydessä. Vaan tällä hetkellä. Tällä hetkellä olen turvassa. Ei tarvitse ajatella että olen uhri, vaan minä olin. On helpompi sanoa kuin tehdä kun haluaisi osata käsitellä menneisyyttä anteeksiantavasti. Antaa anteeksi myös itselleen. Anteeksiannossa olen todella hukassa. Tunnen vielä tänäkin päivänä suurta epäoikeudenukaisuutta menneistä kokemuksista niinkuin olisin kokenut ne juuri eilen.

ITSESÄÄLISSÄ RYPEMINEN ON UHRIN MIELI PUUHAA.

Kaikki väkivalta ja paha mitä on käynyt on tottakai tehnyt tuhoa, mutta ymmärsin mikä jatkaa tuhon aiheuttamista. Se olen minä. Se on monen asian summa. Epävarmuus, miten ajattelen omasta kehostani, väheksyn omaa älykkyyttäi, sanon etten ole riittävä ja tarpeeksi ja miten peittelen ominaisuuksiani. Tiedä sitten johtuuko herkkyydestä vai mistä, että uskon kaikkeen pahaan mitä minusta puhutaan ja miten minua kohdellaan. Jos joku sanoo, että olen tyhmä, uskon että todella olen sitä. Ei ole osannut kyseenalaistaa ihmisten ajatuksia vaan ne omaksuu omiksi ajatuksiksi. Kuten muiden ihmisten tunteetkin. Ei niitä aina erota onko ne edes omia. Se miten muut ovat vaikuttaneet minäkuvaan ja sen myötä itsekin väheksyn itseäni on pahinta väkivaltaa kuin mikään muu. Tarvitsen jotain keinoja ajatuksen poisohjaamiseen itsesäälistä ja pahasta olosta.

Vaikein asia tässä on se, että kukaan muu ei tätä pahaa oloa voi ottaa minusta pois kuin minä itse. Ei edes rakastuminen, vaikka se ihana tunne onkin. Sekin on vaan asia joka on siirtänyt eheytymistä tuonnemmaksi. Sanonnat oman onnen sepästä on raskaita, kun mieli on muutenkin masennuksen vuoksi maassa ja positiivista on vaikea nähdä siellä missä sitä ei ole. Pikkuhiljaa alkaa oivaltamaan, että toisten tunteiden lisäksi myös toisten ajatuksia ei ole pakko uskoa todeksi. Voi valita, että uskoo omaan todellisuuteen, vaikka se olisi erilainen. Toki se on empaatikkona äärimäisen haastavaa.

HAASTAVAA ON MYÖS PÄÄSTÄÄ IRTI.

Täytyy vaan päästä ammattilaisen apuun käymään asiat läpi, jotta voi jättää ne taakse pysyvästi. Tuntuu, että elämä junnaa ja aina kun yrittää uutta spurttia kuminauha kiskaisee takaisin alkuun. Sitä monesti on luullut pääsevänsä aallon pintaan lopullisesti, mutta uusi aalto on laittanut vetämään happea ja sukeltamaan uudestaan. Uskoisin, että tämä kuminauha irroittaa otteensa kun asiat on valmiit jättämään taakse. Takeita ei ole. Olen käynyt vaikeita asioita ennenkin läpi terapiassa ja luullut niiden olevan käsiteltyinä, mutta menneisyyden traumat ovat monimuotoisempia. Ne ei kysy lupaa tulla. Ne tulevat vaikka avaimen reiästä, jos ei ovea avaa. Mutta kaikkihan tietää, että kuminauhakin rispaantuu ajan kuluessa, menettää elastisuutensa ja hapertuu. Tämä mielikuva antaa toivoa traumoista ylipääsemiseen. Ei ne voi loputtomiin pitää otteessaan. 

Odotan sitä päivää kun herään eikä rintaa enää purista ahdistus. Sitä hetkeä kun tunnen olevani vapaa ja voittaja. Kaikkein eniten odotan sitä tunnetta kun ei pelota.