Onko itsekästä etsiä parisuhdetta masentuneena?

Tällä kertaa olen pohdintojen äärellä parisuhdeaiheella ja mietiskelin onko itsekästä etsiä parisuhdetta kun sairastaa masennusta.
Miten joku voi rakastaa minua ja sietää keskeneräisyyttäni. En ole tasapainoinen. En jaksa lähteä edes lenkkiseuraksi vaan makaan mielimin sängyssä ja syön valmisruokia. En ole onnellinen enkä edes tyytyväinen omaan vartalooni.  Olen usein poissaoleva ja vetäytynyt omiin oloihini. En jaksa olla läsnä ja positiivinen.

Kaipaan silti läheisyyttää ja rakastumisen tunnetta, mutta en halua laskea onneani jonkun toisen varaan tai muutenkaan ulkopuolelta tulevaan onneen. Sillä aito onni voi tulla vain sisältä ja minulla on sisältä hyvin tyhjä olo.

Toisaalta ajattelen, että jos ihminen ei hyväksy minua sellaisena kuin olen, ei hyväksy minua ollenkaan. En jaksa näyttää pelkkiä hyviä puoliani ja esittää iloista myös silloin kun sitä en ole. En aio salailla sairauttani vaan aion olla siitä avoin ja rehellinen alusta asti ja katsoa lähteekö toinen luikkimaan käpälämäkeen.

En haluaisi kuitenkaan olla kuormittava tekijä ja tuntuu kuin minulla ei olisi oikeutta olla rakastettu.
Edellisessä suhteessa exä lisäsi paineita sanomalla, että ei voisi olla epätasapainoisen ihmisen kanssa, vaan täytyy olla valmis paketti. Hän jatkuvastsi kyseenalaisti kauanko tilanteeni vielä kestää ja pakkoreipasti minua liikkumaan ja aktiiviseen elämään. En enää koskaan halua joutua vastaavaan suhteeseen.

Uusien ihmisen tapaaminen on pelottava, sillä pelkään heidän mitätöivän tuntemuksiani, kokemaani ja sairauttani.
Olen käynyt ahkerasti treffeillä. Toisin sanoen huonon jaksamiseni vuoksi lähinnä hengailua ja toinen osapuoli on tähän mennessä ottanut asiat hyvin ja ei ole osoittanut minkäänlaista säikähdystä. Päinvastoin tämä vaikuttaa umpirakastuneelta ja ymmärtäväiseltä. Koen olevani treffikumppanille vaan taakka ja tulee syyllinen olo siitä mitä saamattomuutta ja negatiivisuutta tämä joutuu minussa kestämään. Siksi treffiseurassakaan minusta ei huomaa masennusta, sillä yritän olla pirteä ja iloinen, etten olisi taakaksi va vaikea ihminen.

Kuitenkin elämänkokemukset ovat laittaneet minut varuilleen enkä erota onko lirkuttelu aitoa vai narsismista johtuvaa koukuttamista, jolla koitetaan saada uhri nalkkiin rakastumaan minkä jälkeen henkinen väkivalta alkaa. Suurin hälytykello minulla soi lauseista " Minulla ei ole ollu ttällaista kenenkään muun kanssa". Tällainen suitsutus pistää minut varpailleni sillä juuri edellisessä suhteessa narsisti lirkutteli minulle tällä tavalla. Myöskin hoputtaminen tapaamaan ystäviä ja perhettä vaikka on tavattu vasta vähän aikaa on toinen hälyttävä varoitusmerkki, joka saa minut pelkäämään, että olen taas lankeamassa narsistiin.Kolmas hälytysmerkki on rakkaudenosoitukset ja hellittelynimet, jotka toki on tärkeitä parisuhteessa, mutta ei missään nimessä alun tapailuvaiheessa. Päinvastoin se saa minut ahdistumaan, sillä emme todellakaan tunne toisiamme hyvin, joten ei silloin toista voi oikeasti rakastaa.

Pelkään myös antaa itselleni luvan ihastua ja rakastua. Odotan jatkuvasti koska todellinen luonne paljastuu. En usko, että tässä on kaikki mitä hänessä on enkä ole vielä nähnyt hänessä negatiivisia tunteita ja miten hän niitä osoittaa tai millaisia reagointitapoja hänellä on. En siis täysin pysty antautumaan suhteelle.