Epäterve ystävyys

Välillä ajatuksiini eksyy katkenneet ystävyyssuhteet jotka ovat päättyneet jo aikapäiviä sitten. 

Vaikka olen huojentunut ja helpottunut näiden vastavuorottomien suhteiden päättymisestä, on minussa välillä haikea olo. Olen aina pitänyt kaikkia ystävyyssuhteita arvokkaina. Sitä nämä epäterveetkin varmasti jossain määrin aikanaan olivat, mutta ne eivät nykypäivänä enää tuntuneet siltä. Vasta äskettäin olen ymmärtänyt miten epäterveitä nämä kaveruudet ovat olleet heidän hyvin peitellyn henkisenväkivallan vuoksi. Olen silti kiitollinen näistä ihmisistä elämässäni, sillä ilman heitä matkani ei-sanan opetteluun ei olisi alkanut.

Minulla oli pitkäaikainen kaverisuhde ja joskus tapasimme käydä syömässä ravintoloissa. Jouduin ottamaan aina vastuun ravintolan valinnasta. Kysyin joka kerta missä hän haluaisi syödä siitä huolimatta, vaikka tämä aina vastaisi ”Ihan sama” tai ”Ei väliä, kaikki käy”. Ehdotin jotain paikkaa ja hänelle tämä sopi. Koska vastustelua ei tullut oletin, että päätös oli tehty yhdessä. Olinhan kysynyt hänen mielipidettään. Hänellä olisi ollut mahdollista kieltäytyä ja ehdottaa itse toista, jos ehdotukseni ei olisi sopinutkaan.

Vuosia kului ja eräänä päivänä hän päätti yllättää. Hän pyysi minut tiettyyn ravintolaan. Sanoin, että en voi käydä herkän vatsani vuoksi siinä ravintolassa, sillä joka kerta tässä ravintolassa vieraillessa vatsani on mennyt sekaisin ja tullut erittäin kipeäksi. Ehdotin toista ravintolaa. Hän oli kuitenkin ehdoton ravintolan suhteen. Ei voitu tehdä minkäänlaista kompromissia ja keskustella löytyisikö ravintolavalikoimasta kumpaakin tyydyttävä vaihtoehto. Hän alkoi kiukutella miksi hän ei saa koskaan päättää missä käymme syömässä, kun aina joutuu tulemaan sinne minne minä käsken. Olin aivan puulla päähän lyöty, mutta nielin hänen töykeyden. 

Hän sitten meni syömään ilman minua. Luulin, että tapaamisen pointtina olisi ollut nähdä kavereita ja vaihtaa kuulumisia ravintolasta välittämättä. Hänelle tämän tapaamisen tarkoitus oli ensisijainen syöminen ja sitten vasta seurustelu. En ihan ymmärtänyt miksi hän sitten vaati minua mukaan. Hän sitten päätti loukkaantua, kun en taipunut ja tullut hänen mukaansa. Minun piti pyytää tietysti anteeksi naurettavaa käyttäytymistäni.

Ymmärsin hänen miellyttämisen halunsa aiemmin minun tekemässäni ravintolavalinnassa, eikä hän ollut uskaltanut ilmaista omia toiveita. Tunnistan tästä liiasta kiltteydestä itsenikin. Minun ehdotuksiin myöntyneenä hän tukahdutti vihansa siitä, kun päätin aina ravintolan. Tämä purkautui kiukutteluna ja mököttämisenä kuten useassa muussakin tilanteessa. Tällä mököttämisellä hän kohteli kuin näkymätöntä ja teeskenteli välinpitämätöntä kuin ei kuulisi mitä puhun tai antanut sille mitään arvoa. Siinä vaan koitti muuttaa omaa käytöstä ja puhua mahdollisimman kauniisti sellaisia asioita mitä hän halusi kuulla. Piti varoa sanoja ja olla muutenkin varpaillaan. En ystävyyssuhteen aikana ymmärtänyt, että tämä on vain tapa yrittää hallita minua. Luulin, että olemme tasavertaisia. Äärimmäisen huonon ja epäkypsän kommunikaatio taidon taakse oli piilotettu henkinen väkivalta. Hän mielumin mökötti kun olisi puhunut suoraan, koska oletti minun omaanvan ajatustenlukutaidon. 

Ensin hän esitti olevansa kanssani kaikesta samaa mieltä, joten luulin päätöksien olevan aina yhteisiä. Ehkä ystävyyssuhde perustui tähän luullessani olevamme niin samanlaisia. Luulin, että ystävyyssuhde perustuu rehellisyyteen. Toisinaan hän oli hyvin agressiivisella tuulella ja jouduin usein varomaan sanojani, joka on haastavaa suorasukaiselle ilmaisulleni. Hän oli mustasukkainen toisista kavereista, joten en voinut kertoa jos olin tavannut vaikka naapuria ilman, että siitä olisi syntynyt marttyyrimaista mielensä pahoittaista miksi hän ei riitä minulle. Kiukuttelulla hän kompensoi tätä kiltteyttään ja oikeutti itselleen kaiken huonon käytöksen jota vaan jouduin sietämään, jotta ei tulisi riitaa. Olen usein miettinyt miksi lapsuus ja nuoruusaikaiset kaverit eivät ole antaneet minun sanoa mihinkään ei ilman loukkaantumistani. Minua rangaistiin ilkeällä käytöksellä ja kiukuttelulla, jos en ollut miellyttävä.

En ollut koskaan uskaltanut edes toivoa häneltä anteeksipyyntöä. Kuitenkin jossainvaiheessa elämää pinna palaa, eikä kaikkea jaksa loputtomiin sietää. Kun havahduin, että hän ei ollut koskaan pahoitellut loukkaantumistani katkaisin ystävyyssuhteen. Oli meillä toki aiemminkin pidempi tauko ystävyydestä, mutta en jaksanut odottaa hänen anteeksipyyntöä, joten otin häneen yhteyttä. Olin aina se kuka pyysi anteeksi omaa loukkaantuistani ja asiat kääntyivät aina herkkyyteni kustannuksella minun syyksi. Olinhan kasvanut syyllistävässä ympäristössä, joten olin helppo kohde kaataa syyt minun niskoille. Tunnen helposti toisten puolesta syyllisyyttä asioista, joissa en ole edes ollut mukana paikan päällä.

Oli niin tai näin ystävyyssuhde päättyi hänen viimeisipään tempaukseensa, kun lakkasin odottamasta anteeksipyyntöä, jota ei koskaan tullut. Ei sinällään yllättänyt. Olihan anteeksi hänelle sanoista kaikkein hankalin. Ajattelin, että en voi löytää tervettä ystävyyssuhdetta, jos olen tunnelukkoisten ihmisten ympäröimä enkä pysty hoitamaan omia vääristyneitä reagointimallejani kuntoon. Tällä kertaa päätin, että en enää ota yhteyttä. Jos hän ei itse ymmärrä pyytää anteeksi ylpeyttään, en jää odottamaan lopun iäkseni. Voin antaa anteeksi, mutta en ole niin tyhmä, että luottaisin uudestaan.

On tärkeää tunnistaa missä omat rajat menevät ja miten antaa itseään kohdella. Olen muuttunut ja vaadin nykyään ystävyydeltä enemmän.



Kuva pixbaysta