Masentuneellakin on hyviä hetkiä

ON VAIKEA HYMYILLÄ KUN IHMISET KYSEENALAISTAVAT SAIRAUDEN.

Joku omituinen vääristynyt stereotypia kertoo huhua, että masentuneet ei omista huumorin tajua. Big shocking new's: minäkin osaan hassutella. Ei masennukseen sairastumunen tarkoita, että luonne muuttuu. Huumorintajuni on mauton ja musta. Minulla on joskus myös hyviä päiviä kun jaksan jopa osallistua johonkin tapahtumaan tai nähdä ystävää. Se ei poista sitä tosiasiaa, että niistä palautuminen vetää sängynpohjalle ja hampaiden pesu, suihkussa käynti ja jääkaapilla käyminen on kuin monimutkainen operaatio johon ei voimattomuuttaan jaksaisi millään ryhtyä.

Se vaikka jaksaisi käydä ostamassa ruokaa ei tarkoita, että olisi työkykyinen. Ääripäänä olen myös ollut syömättä mitään järkevää ja havahtunut neljän päivän jälkeen sängystä, että jääkaapista on hävinnyt vain litran jugurttipurkki. En kertakaikkiaan ole löytänyt syytä nousta sängystä ylös ja elää, eikä löydy yhtään hyvää ajatusta motivoimaan minkäänlaiseen toimintaan.

ON MYÖS HETKIÄ JOLLOIN VOIN NÄYTTÄÄ LÄSNÄOLEVALTA JA ILOISELTA.

Miten masentunut voi muka vaikuttaa tältä? Tunnen niin syyllistä oloa pahasta olosta, että tunnollisuuttaan sitä haluaa antaa itsestään parasta. En halua käyttää ystäviä minään sylkykuppina ja kuormittaa omalla pahalla ololla. Tottakai menen kylään silloin kun jaksan ja olen hyvällä tuulella. Eihän sitä kukaan jaksa kuunnella kuolemantoiveita ja masentavia puheita, oli sitten miten hyvä kaveri tahansa. Ehkä sitä alkaa itsekin vähättelemään omaa sairautta vitsillä, ennen kuin kukaan muu ehtii vähättelemään. Haluan mielummin piristyä ystävien seurasta ja hetkellisesti se onkin piristävää kun saa nauraa. Yksin ollessa palaakin sitten todellisuuteen. Itkut voin itkeä kotona. 

Myös pelosta ymmärtämättömyyttä kohtaan on helpompi yrittää reipasta naamaa, ettei tarvitse olla haukkujen kohteena miten laiska, saamaton ja hyödytön olen kun en ota itseäni niskasta kiinni. Arvostelua ei vaan jaksa kuunnella eikä kykene ottamaan vastaan, kun on jo valmiiksi huono olo. Sitä ei halua yhtään kurjemmaksi.  Varmasti parisuhteeni ovat vaikuttaneet tähän pelkoon, kun nämä elämäni miehet eivät ole missäänvaiheessa osoittaneet ymmärryksen hitustakaan. Tästä päästäänkin suureen ihmetykseni aiheeseen; miksi mielenterveysongelmiin suhtaudutaan eri tavalla kuin fyysisiin? 

AINA EI KUITENKAAN TARVITSE "YRITTÄÄ" NÄYTTÄÄ ILOISELTA, KOSKA MASENTUNUTKIN PYSTYY OLEMAAN VÄLILLÄ ILOISELLA TUULELLA.

Tapaan ihmisiä vain silloin kun tiedän siihen pystyväni. Miksi lähtisin ystävien seuraan juuri niinä hetkinä kun olen pohjalla? Ei silloin kykene sellaiseen. Enkä halua osakseni mitään sääliä tai toisesta ääripäästä painostistausta aktiivisemmaksi. Toisekseen en halua olla kenellekään negatiivinen äreä kyrvänsyylä. Enhän itsekään kestä sellaisien ihmisten läsnäoloa ja tulen sellaisista ihmisistä vaan pahalle tuulelle. Ihan kohteliasta pysyä silloin kotona yksin kun tietää, että ei kykene olemaan sosiaalinen ja läsnä. Juurikin tämän takia on tullut pidettyä vähemmän yhteyttä ihmisiin. Se ei tarkoita, että en olisi kiinnostunut kuulumisista ja haluaisi olla tekemisissä. Nyt vaan on masennuskausi, eikä kykene. On vaan ne läheisimmät joiden kanssa on yhteydessä.

Tämä hetkellinen iloisuus saattaa helposti antaa mielikuvan, että kaikki on hyvin. Eihän kukaan ole näkemässä minua silloin kun olen pohjalla. Itselleen on vaikea antaa lupaa romahtaa, jos ei ole omassa rauhassa. Kyllä varmasti vaikea masennus alkaa näkyäkin ulospäin. Omasta kokemuksesta keskivaikeaamasennusta sairastavana voin puhua omasta puolestani näin lyhykäisyydessään, että minäkin hymyilen ja nauran. Se ei poissulje sairastamista. Tämä aihe on nimenomaan yksi syy miksi monet ei tunnista masennusta itsestään. Koska kuvitellaan, että masentuneen kuuluu näyttää surumieliseltä ja eihän minulla voi olla masennusta kun kaikki on periaatteessa hyvin. Mikäli masentunut on joskus hyvällä tuulella, se on täysin normaalia. Sen ei pitäisi olla ihmetyksen aihe.