Olin viime kesänä eräänä aamuna tulossa kaupasta kotiin ja kävellessäni verkkaiseen tahtiin, joku tuli takaa taluttaen pyörää ja kyseli suuntaohjeita pyydellen runsaasti anteeksi. Neuvoin oikean suunnan ja reitin. Hän vielä kiitteli ja pahoitteli. Sanoin, että saahan sitä kysyä. Hän vielä pahoitteli, että tuli siihen pyörän kanssa häiritsemään ja talutti vierellä.
Tunnistin tästä itseni aivan täysin. Olen tuntenut paljon syyllisyyttä siitä, että olen ihmisille taakaksi. Varsinkin jos joutuu pyytämään apua. Tulee olo, etten ole ansainnut apua. Edellisessä suhteessa oli paljon tilanteita, joista tunsin syyllisyyttä toisen kommentoidessa ankaraan sävyyn ja tuntui kuin en olisi osannut tehdä mitään oikein. Monesti löysin itseni pyytelemästä anteeksi. 
Huomasin pyöräilijän painivan samojen ongelmien kanssa ja hän jäi hetkeksi juttelemaan. Kuten olin arvellut, hänelläkin oli mielenterveyden kanssa ongelmia. Olimme samassa veneessä. Lähtiessään jatkamaan matkaa hän vielä pahoitteli vuolaasti. Totesin, ettei hänellä ole mitään anteeksipyydettävää ja rohkaisin pitämään puolensa. Toivottavasti hänelle tuli edes hieman arvokkaampi olo.
Keräsin matkalla kotiin kukkia maljakkoon ja mietiskelin miten hämmentävää oli olla anteeksipyytelyjen kohteena. Olen aina ollut se joka pyytelee anteeksi. Olen pyydellyt anteeksi varmuuden vuoksi jo ennen kuin ihminen ehtii loukkaantua. Tämä kohtaaminen avasi silmiä paljon. Mietin olenko pyytänyt turhista asioista anteeksi suotta. En kokenut pyöräilijää millään lailla taakaksi tai häiriöksi. Ehkä minunkaan ei pitäisi tuntea niin suurta arvottomuutta kaikesta ja olettaa ihmisten loukkaantuvan. Jospa koittaisin olla viljelemättä anteeksi sanaa niin paljon.
Kommentit
Lähetä kommentti