Tästä tunnistaa valehtelijan

Kirjoitin aiemin postauksen mistä tunnistaa valehtelijan. En oikein ymmärtänyt vielä silloin miksi on niin vaikea tunnistaa valehtelija. Pyörittelin näitä tilanteita mielessäni ja voisin jokseenkin sanoa aistivani pohdintojen jälkeen helpommin valheen. Toki yleensä sellaisista ihmisisitä joita ei tunne on yleensä mahdoton tunnistaa valhetta, kun ei tiedä millaisia he normaalisti ovat.

Olen melko hyväuskoisesti uskonut kaikkiin ihmisiin ympärilläni, mutta matkan varrella elämässä kävi yksi patologinen valehtelija, joka on laittanut minut varpailleen ihmisten suhteen. Mikä saa ihmisen valehtelemaan? On vaikea asettua valehtelijan asemaan, koska tunnen äärimmäisen vaivaannuttavaa oloa sisälläni jo yllätyksen salassapidosta. On todella vaikea olla paljastamatta totuutta. Varsinkin jos ylläätykseen on useampi viikko. Se vasta onkin tuskaista. Se tunne kun tekisi mieli koko ajan kertoa ja yrittää keksiä muuta ajateltavaa ja puhuttavaa.

PYSTYN NYKYÄÄN TUNNISTAMAAN VANHEEN HELPOMMIN. ESIMERKKINÄ TILANNE, JOSSA IHMISILLE LUVATAAN JOTAIN MIELLYTTÄVÄÄ TAPAHTUVAN TAI KAIKKI SAA JOTAIN. TODELLISESSA TILANTEESSA KAIKKIA EI VOI MIELLYTTÄÄ, VAAN ON AINA JOKU JOKA JOUTUU PETTYMÄÄN. AINA. VALHEESSA ANNETAAN YMMÄRTÄÄ, ETTÄ JOKAISELLE ON JOTAKIN JA KAIKILLE RIITTÄÄ. VIIDESTÄ EI VAAN RIITÄ KUUDELLEELLE. JOTAKIN TÄSTÄ PORUKASTA NYT VIILATAAN LINSSIIN.

Sitä saattaa joutua itse valheen kohteeksi niin, että ei ole edes paikalla vaan muille valehdellaan minusta. Voi myös olla, että olen paikalla ja yksi valehtelee minulle ja muut tietävät siitä eikä kukaan sano mitään. Kolmantena skenaariona minulle valehdellaan suoraan eikä tähän liity muita henkilöitä. Kaikkein vaikein on tunnistaa tämä ensimmäinen tapaus, jossa en ole tietoinen pötypuheistä selkäni takana. Valehtelija on voinut sanoa kertomilleen henkilöille, että minulle ei tarvitse puhua aiheesta. Valehtelija voi jäädä kuitenkin kiinni, jos juttelen hänen tuntemilleen ihmisille ja kerron vaikkapa kuulumisia, joista ilmeneekin oikaistu totuus. Silloin paljastaa totuuden tietämättä, että toisille on edes valehdeltu.

Edellisen ihmissuhteen aikana yksi riidanaiheista oli eriävä moraalikäsitys. En hyväksynyt toisen tekemisiä ja sanomisia jotka olivat huijausta. Siinä sitä oltiin napit vastakkain kun en suostunut valehtelemaan toisen puolesta ja pitämään kulissia yllä. Usein ennen illanistujaisiin menoa ym porukassa hengailua hän musiti aina mainita, että miettisin vähän mitä puhun, ettei sitten tarvitse hävetä. Todellisuudessa hän pelkäsi jäävänsä kiinni valheistaan. Illan istujaisten jälkeen kuuntelin haukkumista miten olin nolannut hänet. En tiennytkään olleeni vastuussa toisen valehtelusta ja siitä kiinnijäämisestä. Jotenkin asia aina käänyti niin päin, että olin puhunut muka sopimattomasti enkä ole osannut käyttäytyä. Näin saatiin huomio pois valehtelijasta ja valheesta ja ajatukset olivatkin minun käytöksessäni. Ja hyvin hämäsikin kun en tosiaan tajunnut koskaan mistä on kyse. Kuitenkin hän sai minut lepyteltyä sanomalla, että ei pieni valkoinen valhe haittaa. Sillä vaan ohitetaan se, että ei joudu pidemmän kaavan kautta selittämään jotain asiaa.

Itse koen helpommaksi heti kertoa totuuden, vaikka se olisikin vaikeampi kertoa.

Ihan jo siitäkin syystä, että valheitakin joutuu peittelemään. Sehän on loppupeleissä paljon enemän aikaa ja vaivaa vaativaa kun joutuu keksimään valkoisen valheen peittämiseen uuden ja senkin peittelyyn toisen valheen. Lopulta sitä on puhunut sellaiseen pussiin itsensä, että saumat ratkeaa ja koko juttu paljastuu. Jos sitäkin vielä koittaa peitellä entistä suuremmalla valheella, sitä vaikeampaa sen paljastuminen tulee olemaan ja pettymys on isompi mitä totuus alun alkaen olisi ollut. Lopulta se vaikea totuus pitää kuitenkin kertoa kun ei enää pysty puhumaan itseään siitä ympäri. Joten en ymmärrä miksi nähdä vaivaa valheisiin. Perustelu ”koska se on helpompaa” ei mene läpi. Valehtelu kuulostaa minusta vaikealta ja vie liikaa vaivaa ja energiaa kun helpommalla pääsee kun kertoo asian niin kuin se on. Ajatus siitä, ettei halua aiheuttaa toiselle pettymystä on kaunis, mutta valehtelu ei ole oikea keinono siihen, koska se tuottaa suurempaa tuskaa kuin totuus.

Minulle valehdellut tarinat ovat menneet läpi monia kertoja, koska yleisesti oletan ihmisten puhuvan totta. Opin pian, että valehtelu oli toiselle helppoa ja minulle vaikeaa, koska hän oli todennäköisesti opetellut valehtelemaan koko ikänsä ja oppinut näyttämään vakuuttavalta. Näin ollen moraalikäsitys on voinut vääristynyt jo lapsesta asti ja sai itse itsensä uskomaan omia valheitaan. Hän yritti vakuuttella minulle valkoisten valheiden olevan ok ja kutsui sitä vain muunnelluksi totuudeksi. Vaikken minä valehtelua sallisi hän oikeutti sen itse itselleen. Tämä muunneltu ”totuus” on kuitenkin pohjimmiltaan valhe eikä minun korvissa ja silmissä muuksi muutu.

Ymmärsin vihdoin miksi valehtelu on minulle liian vaikeaa.

Edes yrityksestä valehdella jään heti kiinni, koska en keksi mitään uskottavaa valhetta. En osaa käyttäytyä niinkuin normaalisti käyttäydyn ja sitä ei pysty peittämään. Se johtuu siitä, että en ole tottunut kertomaan valheita, eikä se ole ns opeteltua. Joten olisi typerää edes kuvitella näyttävänsä vakuuttavalta ja uskottavalta. Jos minä jotain opin tästä suhteesta niin valehtelu tarvitsee opettelua ja suunnitelmallisuutta. Olin jäänyt yllätyksistä kiinni joka kerta, koska en yllätystä suunnitellessa ollut miettinyt etukäteen vastauksia millä voisin peitellä yllätyksen uteliailta kysymyksiltä. Sain ahaa elämyksen, kun ymmärsin tämän. Se on selitys sille miksi toisen valheet kuullostavat aina ulkoa opetelluilta ja vastaus on aina tullut kuin apteekin hyllyltä. Tämän nopean sanavalmiuden pitäisi olla jo yksi hälytysmerkki.

En voi sietää valheita edes pienen valkoisen valheen muodossa. Iseäni loukkaa valehtelu niin paljon enemmän kuin totuus. Vaikka totuus olisi sellainen asia mistä en pidä, sen pystyy hyväksymään, koska pettymykset vaan kuuluvat elämään. Totuus sattuu vain kerran ja siitä pääsee yli. On loukkaavaa, että toinen yrittää päättää puolestani kestänkö totuutta vai en. Pettymyksen peittely valheella on se mikä minua satuttaa kaikkein eniten. Ei se itse valhe, vaan se että valehtelee. Se ei satuta vain silloin kun valhe paljastuu. Se sattuu joka päivä. Sen jälkeen alkaa epäilemään muitakin puheita, eikä voi enää luottaa mitkä kertomista on totuuksia ja mitkä valheita.
Silloin ei enää ole kyse yhdestä pikku valheesta, vaan koko ihmissuhteesta tähän epärehelliseen henkilöön. Onko kaikki ollut valhetta? Onko mikään ollut totta mitä hän minulle on puhunut? Silloinhan koko parisuhteen perustukset on rakennettu lasista eikä teräksestä. Se kun romahtaa alta ei niihin sirpaleisiin pysty jäädä asumaan. Jos tosiaan olen toiselle valheen arvoinen, ei toinen ole minulle luottamuksen arvoinen.

Tuli myös sellainen ajatus mieleen, että voisiko tämän valehtelijan taustalla olla jonkinlainen peitelty epävarmuus itsestään. Hän ehkä on valehdellut minulle, koska on pelännyt, että en rakastaisi häntä omana itsenään, vaan hänen piti feikata tai kaunistella asioita. Sitä hän monesti tekikin, siloitteli puheitaan ja lisäsi vähän värikynää. Ehkä juuri siksi valehtelijat usein ovatkin niitä kaikkein karismaattisimpia ihmisiä. Heistä saa niin täydellisen kuvan. Kiinni jääminen saattaa pelottaa, koska se kertoisi ettei hän olekkaan niin virheetön ja pelkäsi olevansa minulle pettymys. Oli helpompi uskotella minulle asioiden olevan kunnossa. Sain kuvan, että hän on vastuuntuntoinen asiansa hoitava ihminen keneltä ei tarvitse kysellä onko joku asia tehty. Samalla valehtelija on taitava kääntämään puheenaiheen valheesta pois ja siirtämään huomion minuun. Huomio siirtyi helpoiten sillä, että minua syytettiin jostain muusta. Tämä johtikin jatkuvaan puolustamiseeni ja siihen, että todistelin olevani hänelle riittävä.

Sellainen suhde ei ole mielestäni aito ja loppuelämän kestävä joka ei totuutta kestä?

Ehkä valheen peittelyyn valheella ajaa pelko siitä, että ei saa anteeksi valheitaan. Valkoinen valhe voi paisua suuriin mittakaavoihin, kun anteeksi saaminen on kyseenalaista. Ja onhan se ymmärrettävää, sillä en minä anna kovin montaa kertaa anteeksi valehtelua. Sen kuitenkin pitäisi riittää jatkossa puhumaan totta kun on kerran saanut anteeksi. Jos tästä eteenpäin kuitenkin päättää jatkaa samalla valehtelun tiellä, tietää että suhde on tuhoon tuomittu.En antaisi loputtomasti anteeksi valheita, koska se vaan laskisi sitä rajaa miten minua kohdellaan. Silloin anteeksipyyntöäni ei arvosteta. Sen kustannuksella valehdellaan lisää silmät päästä, kun toinen kuitenkin antaa anteeksi. Kannattaisi siis oppia jo ensimmäisestä kerrasta.

Ehkä tämä onkin juuri avain siihen miksi koen olevani aina pettymys muille. En esitä asioiden olevan hyvin jos ne eivät ole. En koita peitellä häviötäni tai menetystäni. Jos en onnistu jossain, en salaa sitä. Siksi onkin niin huono tunne siitä, että minua ei hyväksytä ja on arvoton olo. Tottakai sitä itseään vertaa niihin ketkä onnistuu ja menestyy kovalla työllä. Mutta eipä ole tullut pieneen mieleenkään, että joku voisi valehdella, kaunistella tai peitellä virheettömyyttään, joka luo minulle vielä isompia paineita onnistua, jotta voisin olla muille mieliksi. Ainakin haluan olla mieliksi rehellisin keinoin.

Olen vaikeassa tilanteessa uusien ihmisten edessä, kun en enää automaattisesti pidä kaikkea totena ennen kuin valheeksi todistetaan. Olen monesti luottanut ihmisiin epoäröimättä, ja luottamus menee jos sen toinen teoillaan päättää kerran pilata. Ennen sitä olen antanut kaikille ihmisille sinisilmäisesti mahdollisuuden. Nyt en usko, että voin antaa sitä ensimmäistäkään mahdollisuutta ja tarkastelen uusia ihmisiä ja heidän käytöstä epäilyksen läpi. Ehkä tämä on ihan hyvä, niin ei tule mätiä omenoita vadille, mutta pelko saattaa myös poissulkea ne hyvätkin.