Katselen itseäni pelistä. En huomaa kuin virheitä, joita ääni sisälläni nostaa häpeäpaaluun roikkumaan. Päässäni kaikuvat sanat, jotka vertailevat minua muihin. Nämä sanat juontavat juurensa jo lapsuuteen, jossa olin jatkuvan vertailun ja pilkan kohteena, pulkan naruna ja tullen mukana huojuvana heinänä. Virheitä ikään kuin panee merkille, kuin maailman karttaan nastoja paikkoihin missä on käynyt. Koin, että olin puutteellinen ja koen sitä edelleen.
En väitä etteikö muiden sanat satuttaisi. Ei ne tuntemattomien, mutta ne läheisten kyllä. En usko, että sellaista ihmistä on olemassakaan, joka ei pätkääkään välitä mitä läheiset heistä puhuvat. Itsensä arvostus ja rakastaminen toki pitäisi lähteä itsestään, mutta läheisten tehtävä olisi omalla käytöksellään ja kohtelulla tukea tuntemaan itsensä tarpeeksi tärkeäksi, eikä mollata pohjalle tuntemaan loputonta riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta sekä turhuutta omasta olemassaolostaan. Joskus sitä alkaa itsekin uskomaan ilkeisiin sanoihin. Tiedostan sen itsekkin, että masentuneena mieli tekee tepposet ja saa ajattelenaan omaa virheellisyyttään ja rajallisuuttaan kielteisesti.
En väitä etteikö muiden sanat satuttaisi. Ei ne tuntemattomien, mutta ne läheisten kyllä. En usko, että sellaista ihmistä on olemassakaan, joka ei pätkääkään välitä mitä läheiset heistä puhuvat. Itsensä arvostus ja rakastaminen toki pitäisi lähteä itsestään, mutta läheisten tehtävä olisi omalla käytöksellään ja kohtelulla tukea tuntemaan itsensä tarpeeksi tärkeäksi, eikä mollata pohjalle tuntemaan loputonta riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta sekä turhuutta omasta olemassaolostaan. Joskus sitä alkaa itsekin uskomaan ilkeisiin sanoihin. Tiedostan sen itsekkin, että masentuneena mieli tekee tepposet ja saa ajattelenaan omaa virheellisyyttään ja rajallisuuttaan kielteisesti.
Peilistä näen kun vartalooni on ilmestynyt lapsen myötä turvotusta vatsan seudulle. Inhoan vatsaani. Silti en kykene tekemään asialle mitään, vaan mätän karkkia vitutukseen ja sehän vain kartuttaa lisää pahaa oloa ja rasvaa vatsan seudulle. Tästä syntyy kierre joka on vaikea saada loppumaan. Sanoisin, että lohtuherkuttelu on ollut lähiaikoina arkipäiväistä.
En halua purnata ääneen ulkonäköpaineistani. Tiedän, mitä on kuunnella vierestä kun alle 50 kiloinen keijukainen valittaa turvotusta ja paria liikakiloa, kun itse painaa reilusti enemmän. Siinä alkaa häpeämään omaa vartaloa. En halua, että kukaan joutuu kuuntelemaan minun epävarmuuttani. Ennemmin nielen sen. Tiedä vaikka se kuulostaisi muista yhtä hölmöltä, kuin minusta kuulosti tuon keijukaisen napina painostaan. Enkä halua lapseni kuulevan minun arvostelevan vartaloani. En halua tuottaa hänelle ulkonäköpaineita.
Miten voikaan nähdä itsensä niin eri tavalla kuin muut näkevät. Kun katsoo itseään, kuin vääristävien linssien läpi. Enhän minä arvostele ketään muutakaan näin. Päinvastoin ystäviäni kehun myötätuntoisesti ja pidän heitä kauniina, oli heidän vartalonsa millainen tahansa. Haluan vahvistaa muiden itsetuntoa heidän epävarmoina hetkinä. Miksi sitten itselleen pitää olla niin ankara?
Kun nuorena valmistuin koulusta ja oli todistustenjakotilaisuus, aulatilassa yhdenäkin tuli joku poika sanomaan "Olit mielestäni kaikkein kaunein kaikista siellä lavalla todistusta hakiessa". Sitten tämä luikki pakoon kuin tuhka tuuleen, enkä ehtinyt edes kiittää. Arvatkaapa vaan uskoinko mitä hän sanoi. En uskonut. Ajattelin sen vaan olevan joku poikien typerä vedonlyönti. Itseinho turmelee tehokkaasti tyystin ne kehut mitä muilta saa. Niistä ei jää enää ripaustakaan jäljelle. Vaikea uskoa, että ihmiset tarkoittavat kehulla mitään oikeasti. Kun tarpeeksi kauan kuuntelee sarkastista kuittailua, ei oikeita kehuja enää usko.
En voi nahoissani kovin hyvin henkisesti enkä fyysisesti, joten on vaikea nauttia omasta kehosta. Kuitenkin pitäisi ensin saada henkinen hyvinvointi kuntoon, ennen kuin lähtee muuttamaan liikunta ja ruokailutottumuksia. Toki nämä kolme yhdessä täydentävät toisiaan. Masennuksen kanssa ei totisesti jaksa urheilla saati kokkailla monipuolisesti. Ne ovat asioita, jotka tuntuvat liian ylivoimaisilta. Lamaannuttava tilanne vaatii usein eineksiä tai puolivalmiita ruokaratkaisuja. Tunnen syyllisyyttä siitä, että joskus niin terveellisesti syövästä, herkuttomasta ja aktiivisesta värikkäästä ihmisestä on tullut harmaan sävyinen zombi.
Muut näkevät minut niin erilailla kuin itse näen. Vasta nyt olen ylipäätään alkanut tiedostaa, että se olen minä joka näkee itseni vääri eikä ne muut. Pitäisi opetella uskomaan muiden kehuja. Katselin vanhoja lapsuuskuvia ja ensikertaa näin miten suloinen lapsi ja kaunis varhaisteini siellä kuvissa olikaan. Miten olenkaan voinut pitää itseäni siihen aikaan niin rumana ja hävetä itseäni. Mietin ajattelenko vanhuksena samoin aikuisiän valokuvista? Mahdollisesti kyllä. Pitää opetella katsomaan itseään armollisesti ja kauniisti juuri nyt, eikä sitten kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä.
Olenkin löytänyt paremman itsetunnon metsästykseen uuden keinon josta kerron joskus toisessa postauksessa. Oletko sinä löytänyt oman keinosi? Mitkä asiat vaikuttavat positiivisesti juuri sinun itsetuntoosi?
Kommentit
Lähetä kommentti