Terapian tarpeessa

Mieli on tumman sävyn täyttämä tervapata ja elämä on mennyt solmuun. Sellaiseen joka uitetaan tervaan. Eikä nyt ole kyse mistään vetosolmusta. Tässä solmussa oli monen monta mutkaa, kierrosta ja silmukkaa. Tämä ongelmien ja oireiden solmu heikensi elämäni köyttä melkein katkeamispisteeseen saakka. Onneksi se ei katkennut. Se on muutalla hassulla säikeellä kiinni. Aina silloin tällöin niitä säikeitä napsahtelee katki vastoinkäymisten myötä. Tässä sitä nyt ollaan selvittämässä solmuja koittaen hapuillen vapautua niistä iäksi.

Olen löytänyt itsestäni jatkuvasti lisää epäkohtia, jotka ovat rajoittivat hyvinvointiani. Näitä ongelmallisia toimintatapoja voi olla myös sellaisia mitä en tiedosta. Haluaisin oppia tiedostamaan vääränlaiset toimintakaavat ja kitkemään ne pois. Olen pohdiskellut muutamaan kertaan tämän vuoden puolella, että olisi kiva aloittaa terapia. Pelkään kuitenkin, että se on liian tiivistä kun joutuisi joka viikko käymään, eikä viikossa välttämättä ehdi kovin paljoa ajatuksia heräämään tai tapahtumaan yhtikäs mitään. Keskustelu syvällsisitä voi olla niin rankka kokemus itsessään. Varsinkin niin tiiviillä aikataululla.

Olin vuosia sitten psykoterapiassa ja ahdistuin kun se oli niin kova tahtista, enkä uskaltanut hakea jatkoa. Ei sillä, että olisin sen kokenut sillä hetkellä edes tarpeelliseksi. Enkä sillä hetkellä tunnistanut eläväni narsistin kanssa. Nyt kun se saattaisi olla ajankohtaista, sitä joutuu odottelemaan sen viisi vuotta edellisen psykoterapian päättymisestä. On pärjättävä satunnaisilla psykologikäynneillä. Ne kun eivät ole varsinaisesti ratkaisukeskeisiä, eivätkä auta pääsemään tunnelukoista millään lailla eroon. Toki vahvistaa itsetuntoa kun saa kuulla ammattilaiselta, ettei ole hullu vaikka siltä välillä tuntuukin. Psykiatri on ainoa kenen seurassa kykenen tuntemaan itseni edes jonkin verran normaalimmaksi. Hän sanoo, että olen älykäs ja fiksu nainen, mutta en tunnista itseäni noista sanoista. Olo on kuin suurinosa aivosoluista olisi kuollut ja mikään tieto ei pysy päässä. Muistiinpanot ja kalenteri toimittavat aivojeni virkaa.

Täytyy tässä laittaa rattaat pyörimään siihen suuntaan, että voisi mahdollisesti joku päivä päästä aloittamaan terapian. Olisi mukava saada kuntouttavaa tukea elämään, jotta jaksaa pitää opiskelukyvyn yllä. Opinnot ei meinaa sujua kun keskittyminen menee omaan pahaan oloon ja harhailee menneisyyden tapahtumiin. Koen, etten tässä kunnossa kykene palaamaan työ- tai opiskelu elämään ja elää normaalia elämää. Kaipaan rinnalle kuntouttavaa tukea, jotta voisin elää normaalisti. Pelkään, että en löydä terapeuttia, joka ymmärtäisi minua ja jonka kanssa aaltopituudet osuvat yksiin niin, että minua ei vaivaannuta käydä terapiassa. Täytyy vaan rauhassa katsella vaihtoehtoja eikä tyytyä ensimmäiseen.