Elämänhallintaa

Osallistun syksyllä nimeltämainitsemattomaan ryhmään, jonka tarkoitus on auttaa myönteiseen elämänmuutokseen ja sen ylläpitoon. Ryhmä on pitkäaikaissairaille ja tapaamme kuudesti tavoitteenamme kohentaa hyvinvointia parantamalla päätöksen teko taitojamme ja oman toiminnan suunnitteluamme. Tarkoitus on puhua ruokavaliosta, vuorovaikutustaidoista ja keskustella oman hyvinvoinnin havainnoista. Kaunis ajatus, mutta alkoikin heti ahdistamaan, että mihin sitä meni osallistumaan. 

Onko kyseessä taas pakkoreipastus, jossa valmentaja ei näe kokonaistilannetta ja lähtökohtaa tajuamatta miten monimuotoinen sairaus voi olla. Puenko taas jälkeen hymynaamarin kasvoille ja alan paahtaa itseäni uupumukseen asti näillä ohjeilla mitä kurssilta saan. Palaan taas samaan kaavaan missä kiellän pahan oloni. Esittäisin olevani elämäni kunnossa, jotta minut hyväksytään. Olisinhan pettymys jos en onnistuisi parantamaan elämänhallinta vinkeillä itseäni. Kehittäisin aivan uuden persoonan joka on vahva. Sellainen epäinhimillinen olento jota minulta odotetaan. Kaikenhan täytyisi olla kunnossa kun taustalla on vain oikea ruokavalio, liikunta ja unet. Kurssien periaate on, että kun perusasiat on kunnossa niin mielikin voi hyvin. Itse kyllä ajattelen, että jos mieli ei voi hyvin, ei jaksa keskittyä näihin perusasioihin. Mieli pitäisi ensin hoitaa kuntoon.

Tarvitseeko elämän jokaisen arkipäivän perustua näiden elämäntpavalmennusten varaan, joissa tavoitellaan elämänsä kuntoa ja parasta puolta itsestään. Onko pakko taas olla se perfektionisti joka vaatii itseltään liikaa. Ei kai kaiken toiminnan tarvitse edistää terveyttä. Välillä voi mussuttaa roskaruokaa ja vaipua pohjamutiin pohdiskelemaan. Pitäähän sitä elämässä olla muutakin kuin täydellinen keskittyminen pelkkään elämänhallintaan. 

Pitäisikö paineen alla hyväksynnän ansaitsemisen nimissä toimittaa kaikenlaisia hyvinvointia edistäviä asioita. Tämä pitäisi sovittaa oman arjen hullunmyllyyn, joka jauhaa jo ennestään liian kovaan tahtiin. Pitäisi tarkkailla unenlaatua ja merkata nukutut tunnit, pitäisi tarkkailla syömistä ja merkata kalorit ylös, meditoida ja joogarta, lukea hyvänmielen kirjoja ja oppaita, osallistua kaikenmaailman elämän hallinnan seminaareihin ja kehittyä jatkuvasti, liikkua ja käydä salilla, tehdä hengitysharjoituksia, juosta peräsuolipitkällä hierojalla, reikihoidoissa ynnä muissa, reippailla parantavassa luonnossa, muistaa ottaa vitamiinit ja luontaistuotteet oikeaan aikaan ja ties mitä.

Pitäisi ehtiä myös hoitaa normaali arki: siivota, vastata wilma/daisy viesteihin, merkata hoidontarve tunnit, hakea töitä/tehdä töitä/opiskella, ruokkia perhe, pestä pyykkiä, peseytyä ja juosta peräsuolipitkällä näkemässä ystäviä ja perhettä, sekä olla läsnä ipanalle. Ja tämän kaiken lisäksi pitäisi vielä saada 24 tuntiin lisätunteja kaikelle tälle elämänhallinta toiminnalle. Ay caramba mikä sirkus. 

Ajatus taustalla on oikein ihana, mutta tässä on yksi iso MUTTA. Tämä on juuri se mistä tulee suorituspaineet ja uupuu. Entä jos on jo aiemmin tuollaisella joka paikkaan höyläämisellä rasittanut itseään? On höylätty ja höylätty niin kauan, että laudasta on loppunut puu ja terä on tylsynyt. Jäljelle on vain jäänyt kasa katkenneita tikkuja. Voisiko vaan hyväksyä, että elämää ei voi hallita. Ei ainakaan kokonaan. Ainoa mitä voi tehdä on ajelehtia mukana, oppia tiedostamaan ongelmat ja hyväksyä ne ymmärtäen, että kaikkeen ei voi vaikuttaa sormia napsauttamalla.

Lähden tuohon ryhmään nyt kuitenkin avoimin mielin katsomaan, onko siellä mitään itselleni sopivia neuvoa, mistä minä voisin saada keinoja jaksamiseen.