En ollutkaan valmis

En tosiaan ole itkenyt tämän sankarin perään ja tuntuu hyvältä olla yksin. Hassua miten suhdetta ei osaa katsoa oikein silmin silloin kun siinä on, mutta eron jälkeen siitä alkaa valjeta todellisuus.

Tunnen itseni niin typeräksi kun en tajunnut jo parisuhteen aikana, että olimme henkisessä kasvussa aivan eri vaiheissa. Luulin vielä, että minä olen se joka on jäljessä ja toinen on valmis paketti. Niin hän itseään ainakin kuvaili ja kyseenalaisti olenko varmasti käsitellyt menneisyyden taakat. Hän kysyi kykenenkö olemaan hyvä kumppani eikä menneisyys vaikuta suhteeseemme. Kuvittelin kaiken olevan kunnossa.

Tuntui pahalta olla se kenen piti todistella, että olen tarpeeksi valmis ja tasapainoinen toiselle.Koin olevani se keskeneräinen ihminen joka ei riitä ja kelpaa niin täydelliselle ja valmiille ihmiselle. Minä en saanut arvostusta vaan kelpasin vain parhaimmillani. Todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen ja valmis. Jotkut vaan kieltäytyvät katsomaan omaa sisintään ja syyt ovat aina ulkopuolella muissa ihmsisissä, koska itsehän on niin täydellinen ja tasapainoinen. Oman rajallisuuden ja totuuden kieltäminen estää siten kehittymästä ihmisenä henkisesti. Kumppani ei käsittänyt, että hänen toimintatavat ovat opittuja. Hän piti kaikkea itsessään normaalina ja tavoittelemisen arvoisena saaliina ymmärtämättä miten epätervettä hänen reagointi oli monessa asiassa. Vahvimpana esimerkkinä voin antaa suhtautumisen sairastamiseeni.

Ymmärsin lopulta, että henkinen kasvunvaihe ei ole sama eikä tule koskaan olemaan. Myös hän koki, että olemme eri vaiheessa elämässä. Hän koki sen konkreettisten asioiden kautta kuten ura ja varallisuusasiat, jossa minä kuljen paljon jäljessä . Minä taas koin asian niin, että henkisessä kasvussa mies kulki paljon jäljessä vaikka olikin saavuttanut merkityksellisiä konkreettisia asioita elämässään. Nämä kaksi asiaa olivat niin ääripäitä toisistaan, eikä suhteesta olisi voinut mitenkään tulla pitkäaikaista. Havaitessani mänä asiat tajusin, että en tulisi koskaan riittämään hänelle. Tedän itsekin, että en voi yltää samanlaiseen menestymiseen työuralla. Ja vaikka joskus tulevaisuudessa yltäisin, se ei tulisi riittämään, sillä hän vaatisi aina enemmän ja enemän, eikä kyennyt olemaan ylpeä siitä mitä minulla jo oli. Toisekseen en aio ottaa vastuuta toisen ihmisen henkisestä kasvusta ja parisuhdetaitojen kehittämisestä. Voin tehsä sen vain omalta osaltan ja yksin on turha räpiköidä.

Harmittaa, että en ole löytänyt menneistä suhteista itselleni sitä ihmistä kuka haluaisi kehittyä ja kasvaa yhdessä kannustaen toista. Olen aina kokenut asioista vain painostusta ja halveksuntaa. Olisi ollut mukava elää ihmisen kanssa, joka hyväksyy keskeneräisyyteni niin kuin minäkin hyväksyn itsessäni ja toisissa.

Olen aina pitänyt itseäni ihmisenä, joka oppii asiat vierestä katsomalla ja kuulemalla tarinoita ilman, että kaikkea tarvitsee itse kokea. Ihmisenä joka näkee pitemmälle kuin tähän hetkeen ja osaa varautua. Mutta taidankin olla ihminen joka oppii kantapäänkautta ja erityisesti niiden kaikkein vaikeimpien kokemusten kautta.