Ajelehdin

On helppo saada arvostavia katseita ja kannustusta, jos sattuu olemaan opettaja, sairaanhoitaja, kauppias, raksainsinööri tai muu vastaava duunari. En vähättele ollenkaan edellämainittuja tai ketään muutakaan. Arvostan jokaista joka on kovalla työllä ansainnut paikkansa tässä yhteiskunnassa. Nämä ammatit vaatii tiettyjä piirteitä ja ominaisuuksia ihmiseltä. Mutta entä jos niitä ei ole. Pitäisi valita opiskelupaikka ja työ, joka sitten väkisin yritetään saada tuntumaan juuri ja juuri siedettävältä. Vaikka tosiasiassa haluaisi jotain ihan muuta.  Jotain mitä ei ole tässä suorituskeskeisessä yhteisössä edes mahdollista haluta. Kun oma urasuuntaus on hukassa, ansioluettelo saattaa näyttää työnantajan silmin sillisalaatilta.

Sen sijaan jos haluaakin tehdä elääkseen tai harrastaakseen jotain luovaa, täytyy olla uransa huipulla tai menestynyt saadakseen muut uskomaan kykyihin. Monesti on tullut havaittua, että ihmisiä lokeroidaan tietynlaisiksi. Odotukset ovat korkealla ja pitäisi toimia tietyllä tavalla. Luovia ominaisuuksia ja piirteitä ei arvosteta tässä yhteiskunnassa ja ne harvat jotka kannustusta siihen saavat ovat etuoikeutettuja.

ASENTEET JA KANNUSTUKSEN PUUTE ESTÄÄ MONIA SAAVUTTAMASTA POTENTIAALIAAN.

Tämä on sääli, koska en vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona, eikä varmasti moni muukaan. Minua on pilkattu koko elämä ominaisuuksistani ja koitettu toitottaa sellaisten ominaisuuksien perään mitä minulla ei ole. Tuli mieleeni lainaus, jossa kala luulee olevansa tyhmä kun ei osaa kiivetä puuhun. Toki näin on jos tätä siitä moititaan.

OMIEN OMINAISUUKSIEN KUNNIOITUS ON VAIKEAA ILMAN KANNUSTUSTA.

Ennen on pitänyt koittaa miellyttää muita kuitenkin siinä epäonnistuen. Tottakai olen epäonnistunut. Enhän ole se ihminen joka minun kuuluisi olla. Silloin epäonnistuu. Omia ominaisuuksia on kielletty kehittämästä, koska ne ovat kuulema turhia. Minulla vaan ei ole matemaattisia tai loogisenpäättelykyvyn ja hahmottamisen taitoja. On raskasta elää toisten asettamassa muotissa. Jos erehdyn sanomaan ääneen jonkun ammatin mikä voisi kiinnostaa, kyseenalaistetaan onko tämä edes oma ideani vai jonkun muun minun päähäni asettama mielipide. Tämä loukkaa minua paljon, koska se tarkoittaa, että minua pidetään tyhmänä tyttösenä, jolla ei ole omia ajatuksia ja mielipiteitä.

Pitäisi olla paineensietokykyinen, tasapainoinen, pystyä pitämään kaikki punaiset, keltaiset ja siniset langat käsissä yhtäaikaa, joustaa, olla vuorovaikutustaitoinen ja yhteistyökykyinen jopa niiden erityismulkkujen kanssa ja huonossa ilmapiirissä, osata kolmea kieltä taitavasti, moniosaajuutta unohtamatta. Pitäisi olla muiden odotusten mukaan tietynlainen ajattelutapa, arvot ja jopa ulkoinenolemus. Sitä vaan on vetänyt puoleensa manipuloivia ihmisiä ja lopulta itsekin uskonut toisten todellisuuteen, vaikka se ei olisi oma todellisuus.

SITÄ ON MUILLE TYÖNTEKIJÄ, PUOLISO, ÄITI, SISKO, KAVERI TAI MITÄ IKINÄ ONKAAN. MUTTA MITÄ ON ITSELLE?
On rankkaa yrittää olla jotain mitä muut vaativat ja edellyttävät elämässä pärjäämiseen. Omat luovat ominaisuudet on pakotettu lakaisemaan maton alle, koska sellaisia ei saisi olla. Minut on opetettu siihen, että luovuus on humpuukkia ja epärealistista haihattelua. Ei olisi pitänyt koskaan uskoa moiseen.

ON HAASTAVAA OLLA ITSELLEEN LÄSNÄ

En tosiaan tiedä mitä olen itselleni. Se pitäisi olla ensimmäinen asia mikä pitäisi tietää ennen, kuin on mitään muuta muille. Jotenkin sitä on onnistunut kadottamaan itsensä kaiken muun ohella kun pitää aina joustaa ja olla kaikkea muuta muille. Miten onkaan niin vaikea olla itselleen läsnä. Sitä on läsnä aina muille ja jos onkin itselleen, leimataan itsekeskeiseksi ja huonoksi ihmiseksi. Väsyttää käyttää kaikki voimavarat johonkin mitä ei halua olla tai tehdä. Väsyttää jatkuvasti puolustaa itseään ja perustella omia valintoja. Sitä haluaisi olla muitavarten ainoastaan omien voimavarojen mukaan, mutta silti tulee riittämätön olo kun vaaditaan enemmän.

OMIA TARPEITA EI TARVITSE SYRJÄYTTÄÄ

Nyt kun olin saanut olla eron jälkeen yksin parin viikon verran, estot toteuttaa omia juttuja oli osittain lähteneet pois, oli alkanut tapahtua luovia asioita lyhyessä ajassa. Kotona on oma turvapaikka jossa saa tehdä mitä huvittaa ja olla oma itsensä. Ei tarvitse blokata luovuuttaan ja syrjäyttää omia tarpeita ilmaista itseään. Kun astuu ulos kodista, sitä alkaa ajelehtimaan vailla päämäärää. Mietin usein mistä saa rohkeuden olla avoimesti sitä mitä on. Ei välittäisi muiden raadollisen pilkan kohteena olemisesta vaan viittaisi kintaalla.

ONKO TÄMÄ MAAILMA KOVIA IHMISIÄ VARTEN?

Yliluonnollisia satuhahmoja varten? Vai olenko minä vaan se joka ei kuulu tänne muiden joukkoon? Minä olen herkkä ja taiteellinen. Työelämässä olen tunnollinen ja annan kaikkeni niin, että ei voimia jää vapaa-ajalle. Se ei riitä, koska uupuu ne olelliset ominaisuudet. Minä en osaa muuta kuin maalata, tehdä käsitöitä, kirjoittaa ja laulaa. Viimeistä en kehtaa tehdä kenenkään kuullen, koska kaikkein rakkaimman asian arvostelu ja haukkuminen satuttaa eniten.
Harrastusmieltymyksenikin ovat aina olleet vääränlaisia kelvatakseen kenellekään. Tiedän, ettei niiden tarvitse kelvata kuin itselleni, mutta on rankkaa elää elämää yksin ilman hyväksyntää.
Lopetin jo teiniikäisenä laulutunnit, koska minua kiusattiin paljon siitä. En ole kehdannut laulaa sen jälkeen. Liikunnallinen en ole koskaan ollut, eikä minusta sellaista saa. Kovasti on kuitenkin painostettu kaikenlaisiin liikuntasuorituksiin ja vähätelty sitä mitä oikeasti haluaisin harrastaa. Lopulta en ole enää uskaltanut haluta.

Ihan pistää miettimään jos olisin ollut yksin koko nuoren aikuisikäni, olisinko jo toteuttanut jotain haaveitani. Ei olisi ollut kannustusta niin kun ei tähänkään mennessä, mutta eipä olisi ollut vähättelyä ja arvosteluakaan. Turha sitä on jossitella enää. Olen ajautunut vääränlaisten ihmisten vaikutuksen valtaan. Jatkossa aion olla tarkempi keitä lähelleni päästän. Ymmärrän kyllä sen, että omana itsenään vetää puoleensa niitä oikeita ihmisiä, mutta niitä ei ole ilmaantunut lähipiiriin kovin montaa. Muutaman hyvän ystävän olen saanut ja heistä olen hyvin kiitollinen.

Nyt aikuisena voin aloittaa haluamani harrastukset, mutta uraa niistä ei enää saa. Olisi pitänyt saada lapsesta ja teinistä asti kehittää omia kykyjä, että niillä voisi pärjätä työelämässä. Pitää aloittaa ihan alkeista austa asti. "Koskaan ei ole liian myöhäistä" latteudet ei auta. Tiedän, että aikani meni jo.