Masennus minussa

MITÄ SIELLÄ PÄÄN SISÄLLÄ SITTEN TAPAHTUU KUN MASENTUU?

Minun kohdalla se on varmasti osittain biokemiallinen ominaisuus jossa elimistö ei tuota serotoniinia normaalisti ja toki vaikuttaa myös perinnöllinen tekijä, jonka on laukaissut monet traumaattiset tapahtumat ja olosuhteet elämässä.

ULOSPÄIN NÄYTÄN REIPPAALTA JA ASIAT VOISI KUVITELLA OLEVAN HYVIN, MUTTA MASENNUS ON LAMAANNUTTAVAA.

Sitä löytää itsensä ihmettelemästä miksei jaksa tehdä normaaleja asioita helposti ja vaivattomasti vaan kaikki tuntuu raskaalta ja ylitsepääsetämättömältä. Sängystä ylös nouseminen, kaupassakäynti, hampaitten pesu, ruuanlaitto, syöminen... Miten tästä tuli niin vaikeaa? Miten muut jaksavat huolehtia näitästä asioista, mutta minulta se vaatii extraponnisteluja jonka jälkeen olen aivan uupunut, ahdistunut ja itkuinen.  Ahdistaa jo etukäteen tavallisista arjen perusasioista, mitkä vaan pitää suorittaa. Ne ovat hengissä pysymisen elinehto, vaikka en aina edes tiedä haluanko olla enää hengissä. Tilanteissa joissa ajattelen kuolemaa, koitan psyykata itseäni, että olen tärkeä lapselleni sekä ajatukseni kuolemasta ovat vain hetkellisiä enkä välttämättä enää huomenna ajattele samalla lailla.

MASENNUS EI TARKOITA SITÄ, ETTÄ MAKAISI 24/7 SÄNGYSSÄ.

Joskus tulee virtapiikkejä ja jaksaa tehdä jotain. Siitä palautuminen viekin sitten vähän enemmän aikaa. Se, että jaksaa käydä keikalla ei tarkoita, ettei voisi olla masentunut.
Jotkut pystyy elämään melkein normaalia elämää sairautensa kanssa ja joiltain menee työkyky kokonaan. Tämäkin saattaa vaihdella kausittain. Välillä on tasaisempia hetkiä ja välillä käydään pohjalla. Havahduin, että olisi pitänyt hakeutua jo aiemmin sairaslomalle eikä polttaa itseään loppuun uudestaan heti romahtamisen jälkeen. Sain sairaslomaa, mutta vain kolme päivää. Eihän masennus kolmessa päivässä parane. Päätin silti uskoa lääkäriä ja väkisin yrittää vaikka sainkin töissä paniikkokohtauksia, ahdistuin ja itkin. Olin yrittänyt hakea apua, mutta en saanut sitä tarpeeksi ja näin ollen koin ettei tilastani ole ulospääsyä kun ei anneta sairastaa rauhassa.

SYYLLISYYDEN TUNNE ON VAHVASTI LÄSNÄ.

Varsinkin ulkopuolelta tulevista paineista ja pakkoreipastamisesta tulee olo, että täytyisi pyytää anteeksi huonoa oloaan ja tuntea siitä syyllisyyttä. Kaikenhan pitäisi olla hyvin kun on katto päänpäällä, lämmin koti ja ruokaa. En saisi tuntea näin. Aina on joku kellä menee huonommin ja ei saisi valittaa koska Afrikassa kuolee ihmisiä nälkään. Tällainen syyllistäminen masennuksesta tuntuu pahalta. Tunnen syyllisyyttä kun en pysty iloitsemaan. Mikään ei tunnu miltään. Mistään mistä ennen nautti ei saa iloa ja tyytyväisyyden tunnetta. Tuntuu lohduttomalta ja minussa velloo joku selittämätön paha olo.

Ruoka ei maistu ja pakotan itseni syömään. Joskus ruoka vaan etoo eikä saa mitään alas. Joskus taas lohtusyön ja herkuttelen. Kai se on pääasia, että edes jotain saa kurkustaan alas.

Unettomuus on käynyt kurkkimassa tasaisin väliajoin. Silti on olo että vaikka miten paljon nukkuu ei tämä väsymys lähde nukkumalla pois. Päiväni kohokohta on se kun pääsee illalla sänkyyn.

Säikyn ja säpsähtelen helposti. Pelästyn jos vaikka joku esine on odottamattomassa paikassa tai jostain kuuluu rasahdus. Jatkuva varuillaan olo on kuormittavaa. Paniikkikohtaukset pääsevät joskus yllättämään.

AINA EI JAKSA PITÄÄ YHTEYTTÄ.

Tunnen olevani huono ystävä, kun en jaksa pitää yhteyttä ihmisiin aktiivisesti. Se ei tarkoita etteikö minua kiinnosta kuulumiset. Olen myös huomannut, että näiden yhteydenottojeni vähentymisen myötä minuunkaan ei ole oltu yhteydessä ja todennut, että minä olin se joka tein kaikki aloitteet. Nyt olen yhteydessä enää muutamaan ystävään. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen taakaksi ihmisille, joten tämäkin tunne rajoittaa yhteydenpitoa. 

Kun on siellä täällä tasaisempi ja terveempi vuosi välissä, sitä aina erehtyy luulemaan josko olisi parantunut lopullisesti. Lopulta löytää itsensä taas pohjalta.