Olen mietiskellyt mistä tunnistaa valhtelijat. Uskon ihmisten rehellisyyteen aidosti, ellei joku anna minulle aihetta epäilyyn. Olen niin hyväuskoinen ihminen, että minua on helppo jymäyttää. En välttämättä edes tunnista onko ihminen tosissaan vai vitsaileeko. Varsinkaan silloin jos näyttää pokerinaamaa, mutta silti on tarkoittanut asian vitsinä tai huijauksena. Valhe on vaikeampi tunnistaa. Itse en edes osaa valehdella ja minulle tuottaa vaikeuksia järjestää yllätyksiä. Jään niistä aina kiinni, koska en osaa kertoa pieniä valkoisia valheita piilottaakseni yllätyksen. Naamastani näkee samantien jos koitan jekuttaa. Omatunto vääntää naaman syylliseen ilmeeseen.
Olen pitänyt arveluttavana sitä, kun toinen on pyytänyt minua valehtelemaan puolestaan hänen lähipiirilleen, koska ei ole halunnut jäädä kiinni valkoisesta valheesta. En ole tähän suostunut. Samasta suusta suolletaan liioiteltuja tarinoita joissa on runsaasti värikynää. Mietin puhuuko hän samalla tavalla minulle, jos kerta pystyy kirkkain silmin valehtelemaan muille.
Sain kerran tämän valheesta kiinni, mutta hän keksi uuden tarinan sen tilalle. Kun todistin tämänkin vääräksi, hän keksi taas uuden tarinan mitä jankata vastaan ja väitti totuudeksi. Kun pidin puoleni tietäen varmaksi tämänkin todenperäisyyden hän lopulta myönsi valheensa usean tunnin päästä. Koitti koko päivän valehdella ja väittää vastaan. Kyseessä ei ollut kuin valkoinen valhe, mutta minulle valhe on aina valhe, oli se valkoinen tai ei.
Tilanteet jotka saa minut epäilemään on outo käytös, joka ilmenee ylipirteytenä ja esittämisen maku paistaa läpi. Tarina saattaa kuulostaa keksityltä ja se on kerrottu vähän erilaiseen äänensävyyn mitä normaalisti puhuu. Mutta jos ihminen on sellainen päivästä toiseen, kuukaudesta toiseen ja lopulta vuodesta toiseen, sitä alkaa uskomaan todelliseksi luonteeksi. Vai onko tuo henkilö sittenkin valehdellut alusta asti? Sitähän ei voi mistään tietää. Ei auta kuin luottaa.
On myös ihmetyttänyt se, että kaikkeen tuntuu olevan valmis vastaus. Ihan kun se olisi harjoiteltua. Ainakin itsestäni pystyn sanomaan, että normaalisti kerron asioita niin, että saatan jäädä samalla miettimään ja muistelemaan mitenköhän asia menikään. Vai johtuuko se vaan siitä, että en ole yhtä sanavalmis keskustelija?
Jos epäilen valheeksi ja esitän huoleni, otetaan se hyökkäyksenä ja vastaus äänen sävyssä on agressiivista. Onko tämä ehkä merkki valehtelusta? Jos epäilylle ei kerta ole perää, eikö silloin voi vaan kohauttaa leppoisasti hartioita ja vastata, että huolenaiheeni on turha?
Inhottavinta valheessa on olla itse valheen kohteena muille, eikä tiedä siitä. Kiinnijäädessä sitten selitys kuuluu "En valehdellut, jätin vain kertomatta, että et suutu." Kertomatta jättäminen on valehtelua.
Mietin onko tämä kaikki vaan mielikuvitukseni tuotetta vai onko tässä jotain perää. Jos kaikki onkin vain ylianalysointia. Jos eleet ja outo käytös mitä tulkitsen ei olekaan valhetta, vaan normaalia luontaista käytöstä.
Monesti olen esim. parisuhteessa miettinyt miksi salilta tai treeneistä tullaan puhtaan tuoksuisena hikoilematta, mutta silti pitää päästä suihkuun kotona. Selitys on aina ollut, että hiki on ehtinyt kuivua. Mutta kyllähän kuivuneenkin hien pitäisi haista. Miksi treenivaatteet sitten tuoksuvat puhtaalta?
Tai miksi tyttöjen viikonlopun vietosta tullessani on fritsu kaulassa ja lakanat vaihdettu, mutta "sehän oli vain partakoneen höylä ja onhan se mukava tulla kotiin kun on puhtaat lakanat". Miksi ei sitten koskaan lakanat vaihtuneet kun olin kotona? Miksi vapaapäivänä sunnuntaiaamuna kuuden seitsämän välillä pitää lähteä kaverin kanssa aamupuurolle tai kahville? Eikö silloin voisi nauttia rauhallisesta aamusta lusikoiden sängyssä?
Herää epäilys kun vahingossa auki jääneet deitti- ja pornosivut onkin muka vain ponnahdusikkunoita, jotka pompsahtaa torrenttisivujen pläräämisestä. Miksi sivuhistoria on aina pyyhitty pois kun olisin halunnut löytää sen sivun missä viimeksi surffailin? Miksi puhelin laitetaan aina pois nopeasti kun olen lähettyvillä? Olenko ollut vain vainoharhainen. Koskaan ei ole voinut ottaa asioita puheeksi, koska aina vastaus on hyökkäävä ja agrrssiivinen. Lopulta se olen ollut minä, joka joutuu pyytämään anteeksi. Ehkä tämä kaikki on vaan turhaa epävarmuuteni tuotosta. Ehkä olen mustasukkaisempi luonne mitä luulin olevani. Suhteissa olen kuitenkin taistellut kaikkia mustasukkaisuuden tunteita vastaan ja puoliso on aina saanut tulla ja mennä ilman turhia kyselyjä. Sitä haluaisi aina uskoa ihmisistä hyvää.
Välillä elämän varrelle astuu ihmisiä, joista alusta asti on epäilytyävä olo ja joidenkin oikea luonne on tullut esiin vasta myöhemmin ja päässyt yllättämään täysin. En osaa sanoa mitään tiettyä tunnusmerkkiä mistä tunnistaa valehtelijan. Riittääkö pelkkä intuitio siitä, että tässä on joku koira haudattuna?
Onko lukijoilla kokemusta siitä miten olette saaneet valehtelijan kiinni?
Kommentit
Lähetä kommentti