Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan masennuksesta, mutta ei varmasti viimeinen. Tällä ensimmäisellä kerralla paneudun tekstissä siihen miltä masennus näyttää, koska olen huomannut, että ihmisillä on jokin vääristynyt mielikuvitelma siitä miltä masentuneen kuuluu näyttää. Tämän vuoksi koen paljon vähättelyä sairaudestani.
Homssuinen asu, harjaamaton tukka ja -hammasrivi ja surumielinen katse tyhjyyteen tuijottaen. Siltäkö masennus näyttää? Ei missään nimessä. Siinä missä joku masentunut ei jaksa pitää itsestään huolta toinen voi pitää langat käsissään ihan vaan syyllisyyden tunnosta jota yhteiskunta aiheuttaa lausahduksilla "Pakko jaksaa" tai "Ota ittees niskasta kiinni".
Monesti itsestään huoltapitävä, kotitöistä huolehtiva masentunut voi jopa olla väsyneempi ja ahdistuneempi, kun se joka ei pidä itsestään/kodiataan huolta, koska tuntee syyllisyyttä jos pidetään saamattomana ja pakonomana tekee hommat.
"Vaikee uskoo että oot masentunu ku naurat ja olet iloinen kaveriporukassa" "Et sä nyt varmaan kovin masentunut ole kun jaksat nauraa"
Ei se tarkoita että elämässä ei ole mitään hyvää jos on masennus. Ei myöskää tarkoita, että on huumorintajuton jos on masennus. Ystävien kanssa olo saattaa joskus auttaa ja miksi ei saisi yrittää nauttia niistä harvoista asioista mitkä tuo edes vähän iloa ja normaalimman olon jos on tuodakseen. Joskus sosiaaliset tilanteet ahdistaa varsinkin tuntemattomien kanssa.
Tuntuu turvallisemmalta pitää lounastauko autossa ovet lukittuna lumen peittämien ikkunoiden alla ettei kukaan näe. Kyllä, ahdistun illanistujaisista etukäteen, mutta osaan tsempata itseäni, että se tekee mulle hyvää ja porukka on tuttua eikä ole vieraita ihmisiä. Olen huomannut vältteleväni ystäviäni ja muitakin sosiaalisia tilanteita.
Ja mitä nauramiseen ja hymyilemiseen tulee, se huumori ja hymy voi olla ainoa keino pitää itsensä kasassa ja selviytyä. Jos ihminen on huumorintajuton, se ei tarkoita, että sairastaa masennusta. Se on vaan luonteenpiirre. Masentunutkin saa nauraa ilman että tarvitsee kylvää syyllisyyttä masentuneessa, ettei kovin masentunut voi olla kun kerta jaksaa hymyillä. Ehkä se huumori on ainoa keino selviytyä hengissä. Se on naamio mitä monet käyttävät peittääkseen sen surumielisen katseen. Olen oppinut piilottamaan tunteeni seurassa kiitos kahden parisuhteen, jossa ei sairauttani hyväksytty ja sitä käytettiin aseena minua vastaan.
Ihmisestä ei voi nähdä päällepäin onko hänellä masennusta vai ei. Kukaan ei tiedä mitä sisällä oikeasti tapahtuu. Siitä miltä masennus tuntuu voinkin kirjoittaan toisessa postauksessa.
Homssuinen asu, harjaamaton tukka ja -hammasrivi ja surumielinen katse tyhjyyteen tuijottaen. Siltäkö masennus näyttää? Ei missään nimessä. Siinä missä joku masentunut ei jaksa pitää itsestään huolta toinen voi pitää langat käsissään ihan vaan syyllisyyden tunnosta jota yhteiskunta aiheuttaa lausahduksilla "Pakko jaksaa" tai "Ota ittees niskasta kiinni".
Monesti itsestään huoltapitävä, kotitöistä huolehtiva masentunut voi jopa olla väsyneempi ja ahdistuneempi, kun se joka ei pidä itsestään/kodiataan huolta, koska tuntee syyllisyyttä jos pidetään saamattomana ja pakonomana tekee hommat.
"Vaikee uskoo että oot masentunu ku naurat ja olet iloinen kaveriporukassa" "Et sä nyt varmaan kovin masentunut ole kun jaksat nauraa"
Ei se tarkoita että elämässä ei ole mitään hyvää jos on masennus. Ei myöskää tarkoita, että on huumorintajuton jos on masennus. Ystävien kanssa olo saattaa joskus auttaa ja miksi ei saisi yrittää nauttia niistä harvoista asioista mitkä tuo edes vähän iloa ja normaalimman olon jos on tuodakseen. Joskus sosiaaliset tilanteet ahdistaa varsinkin tuntemattomien kanssa.
Tuntuu turvallisemmalta pitää lounastauko autossa ovet lukittuna lumen peittämien ikkunoiden alla ettei kukaan näe. Kyllä, ahdistun illanistujaisista etukäteen, mutta osaan tsempata itseäni, että se tekee mulle hyvää ja porukka on tuttua eikä ole vieraita ihmisiä. Olen huomannut vältteleväni ystäviäni ja muitakin sosiaalisia tilanteita.
Ja mitä nauramiseen ja hymyilemiseen tulee, se huumori ja hymy voi olla ainoa keino pitää itsensä kasassa ja selviytyä. Jos ihminen on huumorintajuton, se ei tarkoita, että sairastaa masennusta. Se on vaan luonteenpiirre. Masentunutkin saa nauraa ilman että tarvitsee kylvää syyllisyyttä masentuneessa, ettei kovin masentunut voi olla kun kerta jaksaa hymyillä. Ehkä se huumori on ainoa keino selviytyä hengissä. Se on naamio mitä monet käyttävät peittääkseen sen surumielisen katseen. Olen oppinut piilottamaan tunteeni seurassa kiitos kahden parisuhteen, jossa ei sairauttani hyväksytty ja sitä käytettiin aseena minua vastaan.
Ihmisestä ei voi nähdä päällepäin onko hänellä masennusta vai ei. Kukaan ei tiedä mitä sisällä oikeasti tapahtuu. Siitä miltä masennus tuntuu voinkin kirjoittaan toisessa postauksessa.
Kommentit
Lähetä kommentti