Masentunut äiti

Aikoinaan sain vähättelyä osakseni kyvystäni vanhemmuuteen, vaikka hoidin ipanan vauva-aikana masentuneena melkeimpä kokonaan yksin. Olin aina päävastuussa lapsesta, vaikka olinkin avioliitossa. On hassua miten parisuhteessa olin käytännössä yksinhuoltaja lapsen isän heittäytyessä uusavuttomaksi, mutta eronneena huoltajuus olikin yhteistä. Eron jälkeen lapsen isä on itsenäistynyt ja voin ylpeänä sanoa, että hänestä on kasvanut vastuunottava isä. En tietenkään ole näkemässä hänen isyyttään ja aina välillä ajatuksiin hiipii kuva, jossa isä makaa tabletti kourassa sohvalla kun lapsi työntää päätään uuniin, johon on saanut valot päälle. Silti lapsi on aina palannut kotiin täysissä voimissaan ja nauttii isällä olosta. Ei auttanut kuin opetella luottamaan, että arki sujuu. Oli niin tai näin, kykyä vanhemuuteen masentuneena kyseenalaistetaan vielä tänäkin päivänä.  
 
Blogien kommenttiboksit ja somekeskustelut käyvät kuumana siitä, että masentunut ei voi olla hyvä äiti ja kasvattaa lastaan. Siinä on ihmisten kielenkannattimet olleet koetuksella, kun eivät ole osanneet pysyä asialinjalla. Tämä kertoo vaan siitä että masennus on edelleen tabu, eikä siitä puhuta tarpeeksi. 
 
Jotenkin olen vain kuvitellut, että tämä aihe ei enää nykypäivänä tuota moista tunteikasta ja jyrkkää spekulointia kun tietoisuus masennuksen oireista on kasvanut. Ihmettelin miten joku voi ajatella vielä nykypäivänä niin mustavalkoisesti. Kuinka hölmö olinkaan kuin pidin itsestäänselvänä, että eihän vanhemmuutta aleta enää kyseenalaistamaan kun on mielenterveyssairaus. Eihän vanhemmuutta kyseenalaisteta diapeetikoilta tai syöpäpotilailtakaan saati flunssapotilailta. Näköjään psyykkinen sairaus on monelle yhtä tuntematon kuin pikkuserkun expuolison naapurin veljen kirjekaverin hamsteri.
 
Nykypäivän vanhempien lapsuudessa masennuksesta ei puhuttu, vaan siitä vaiettiin. Monet nykypäivän äidit eivät edes tiedä, että heidä äidit ovat voineet olla masentuneita. Silti he kokivat lapsuutensa normaalina ja heidän äidit hyvinä äiteinä.
 
Masennus ei ole mikään persoonallisuushäiriö. Se ei toki poissulje persoonallisuushäiriötä niin kun ei flunssaa sairastavalta tai terveeltäkään. Ei silti pidä sekottaa mielenterveyshäiriötä ja erityismulkkuutta tai persoonallisuushäiriötä. Niinkun ei syöpää ja flunssaakaan. 
 
Masentunut voi olla täysin kykenevä kasvattamaan lapsen vaikka yksin. Jotkut masentuneet tarvitsevat tähän tukea. En ole koskaan kuullutkaan, että masennuksen oireena olisi pätemättömyys hoitaa lapsia ja kyvyttömyys äitiyteen. Oireet ovat jotain ihan muuta. Niin kauan kun vanhempi tunnistaa masennuksen, siihen on hoitosuhteet kunnossa, vanhempi tiedostaa voimavaransa ja osaa pyytää apua on vanhemmuus hyvää siinä missä terveellä vanhemmalla. 
 
Masennus ei tee ihmisestä huonoa vanhempaa. Kuten ei diapetes tai epilepsiakaan. Päinvastoin tiedostan, että tunnistamattomana ja hoitamattomana masennus voi vaikuttaa lapsen elämään negatiivisesti ja lapsen ajatusmalleihin voi syöpyä tunnelukkoja vanhemman läsnäolon puutteesta.  Omaan epäonniseen lapsuuteeni peilaten ymmärrän, että oma arkeni on lapsen ainoa lapsuus. Toista ei tule, enkä aio sössiä tätä. Lapseni on täysin riippuvainen läsnäolostani. Haluan lapselleni paremmat lähtökohdat elämään mitä minulle on tarjottu. Haluan kasvattaa lapsestani tasapainoisen ihmisen. 

Tunnen välillä syyllisyyttä huonosta olosta ja soimaan itseäni miten itsekästä oli haluta lapsi, kun joutuukin turvautumaan lapsen isään ja varhaiskasvattajiin ynnä muihin.  Ihmisten syyllistäniminen kykenemättömyydestä vanhemmuuteen masentuneena ei auta yhtään oloa saati paranna ketään. Tunnen epäonnistuneeni ihmisenä. Vastuun jakamista on pitänyt opetella. Kai se on yski asia minkä lapsi opettaa vanhemmilleen. Onhan lapseni elämässä muitakin kuin vaan minä. Päiväkoti ja lapsen isä ovat henkireikä jaksamiselleni. Niin ehtii levätä ja kuntouttaa itseään niin jaksaa olla läsnäoleva äiti, eikä lapsi joudu kärsimään vanhemman masennuksen oireista. On lohdullista, että nämä masennuskaudet eivät kestä loputtomiin. 
 
Välillä kykenen ajattelemaan armollisemmin. Kai sitä saa silti haluta olla äiti, vaikka olisikin keskeneräinen. Ei mielenterveyshäiriöitä voi ennustaa. Enhän minä tiennyt ennalta, että sellaisia tulee. Sen takia kävinkin käsittelemässä asioita raskausaikana ammattilaisilla,  jotta voisin olla parempi ja tasapainoisempi äiti lapselleni. 
 
Tuli kuitenkin uusia odottamattomia haasteita lapsen saannin jälkeen. Synnytyksen jälkeinen masennus pääsi yllättämään ja muutama vuosi eteenpäin masennus uusiutui. Sairauksien kanssa on vaan elettävä ja järjestettävä elämä niin, että lapsi voi kasvaa turvallisesti rakastavien ihmisten kanssa kasvaakseen tasapainoiseksi, itsevarmaksi ja muut huomioon ottavaksi nuoreksi. Lapsen pitää saada elää ilman sairauden aiheuttamia rajotteita. Ja siihen elämään kuuluu muitakin kuin minä. Se on kasvatuskumppanuutta.