Ajatukseni ihmissuhteista on muuttunut paljon. Ensimmäisessä suhteessani minulla oli tiettyjä odotuksia toisesta ihmisestä. En nähnyt hänen todellista luonnetta, jonka olin rakkaudellani sokaissut. Kuvittelin, että hänestä kasvaa ihminen jonka kanssa haluan vanheta yhdessä. Kai näin hänessä potentiaalia, jota ei todellisuudessa ollut. Se oli vain minun omaa fantasiaa. Tajusin, että kuvittelin rakastamani piirteet ja jos ja kun niitä ei ollut koitin kehottaa muuttua häntä siihen suuntaan. Ajattelin, että hän vielä kasvaa ja laitetaan nämä ikävät piirteet nuoruuden piikkiin.
Vuosia kului ja koitin näyttää miten raha ei ole tärkeintä elämässä. Yritin kehottaa priorisoimaan. En ymmärtänyt, että alunalkaenkin meillä oli eri arvot. Hän ei muuttunut. Lupasi yrittää, mutta sanat ja teot eivät koskaan vastanneet toisiaan. Silti itse taivuin olemaan se henkilö millanen hän halusi minun olevan.
Oppi ei mennyt perille kauttani. Jokaisen täytyy oppia asiat itse kantapään kautta. Arvomaailmaa on turha lähteä toisesta muuttamaan ja kuvitella voivansa saada toinen ymmärtämään miten itse ymmärtää asian. Ajatuksemme eivät koskaan kohdanneet. Keskustelumme olivat monologeja, joissa minä puhuin omista ajatuksistani ja hän oli hiljaa. Koskaan ei voinut olla varma menikö viesti perille. kommuniikaatio ei vaan toiminut.
Olin virhe kuvitella, että ihminen muuttuu. Kenenkään ei pitäisi muuttaa ketään. Pitää vaan etsiä ihminen kenellä on samat arvot ja toimintatavat. Vaikka miten rakastaisi toista, se ei riitä jos arvot ovat eriävät. Ne vahvistuvat vanhetessa. Oli typerää ajatella, että toisen kasvu olisi minun vastuullani. Otin liikaa vastuuta muidenkin ongelmista ja mietin oppiiko toinen läksynsä, joten omani jäi huomiotta. Sitten ymmärsin, ettei ihmisen tarvitse toista tullakseen kokonaiseksi. Hän ei tarvinnut minua enkä minä häntä.
Lopulta odotukset tätä henkilöä kohti loppuivat kun ymmärsin vuosi vuodelta, ettei hän mahda itselleen mitään. Niin loppui myös rakkaus. Aloin kiinnittää huomiota jälleen itseeni monen vuoden jälkeen. Huomasin miten kuormittunut olin tästä kaikesta. Huomasin miten minun vastuunottoa oli käytetty hyväksi kaikilla muillakin tavoin. Se oli käännetty heikkoudekseni. Päävastuu itsestäni ja toisesta oli minulla. Kotityöt, asioiden hoitaminen toisen puolesta, kysely ja varmistaminen: "Onhan se ja tämä asia nyt hoidettu". Tämä oli aivan liikaa. Ei yksi ihminen voi huolehtia kahdesta aikuisesta. Jokaisen täytyy ottaa itse vastuu itsestään.
Suhde muuttui kämppäkaveruudeksi. Lopulta tuntui kuin minulla olisi aikuinen lapsi luonani. Minulla ei ollut aiemmin tilaa tai aikaa omalle kasvulleni ja omalle itselleni. En enää koskaan halua suhdetta, jossa tulee olo, että olen lähinnä äiti aikuiselle miehelle. Sellaiset saa mennä asumaan äitinsä luokse. Kyllä parisuhteessa pitää olla kaksi itsenäistä ihmistä, jotka itse kykenevät huolehtimaan omista asioista sekä ottavat vastuun parisuhdetaidoistaan.
Kommentit
Lähetä kommentti